Saatuaan kirjojen tähden ahtaalla pöydällänsä tilaa hän otti esille paperin ja kynän aikoen parilla sanalla kysyä Kertulta miten asianlaita oikeastaan oli.
»Rakas Kerttu» oli kyllä helppo kirjottaa, mutta itse kysymykseen hän ei voinut löytää mitään sopivia sanoja. Vaan kun piti käyttää tuota sanaa lapsi, tuli koko hänen suhteensa Kerttuun niin moninaisena elämän äärettömyytenä hänen eteensä, ettei miljoonat sanat olisi riittäneet tämän tärkeän asian puheeksi ottamiseen. Hän veti jälleen Kertun kirjeen povestansa ja koetti lukea sitä niin ettei siitä tuo ajatus esiintyisi, mutta se esiintyi päinvastoin vaan entistä varmempana.
Mitä olen minä tehnyt Kertulle? Minä olen antanut hänen—
Mielenjohde oli niin kauhea, ettei hän voinut sitä selviin sanoihin puettuna eteensä ajatella. Koetti nousemalla seisaalleen ja tarttumalla Boguslawskiin sekä avaamalla auki sen vaikeimmat sivut ja niitä lukemalla karkottaa sitä mielenjohdetta ajatuksistaan. Mutta kirjan rivien välistä nousi tukahutettu ajatus selvin sanoin:
Minä olen antanut hänen kärsiä häpeää aviottoman lapsen synnyttämisestä!
Hannes paiskasi kirjan voimakkaasti pöytään.
Miksi tahdoinkaan porttoloita hävittää? Nehän ovat juuri minun kaltaisiani varten olemassa! Minun olisi pitänyt mennä porttolaan silloin keväällä. Niin tekevät kaikki, joiden täytyy asioiden vuoksi lykätä naiminen tuonnemmaksi. Mutta minä menin Kertun luo ja olen nyt tehnyt hänelle sen minkä joku joskus teki minun äidilleni. He sanovat sen olleen jonkun kapteenin. Miksi ei se kapteeni ottanut lapsen äitiä vaimokseen? Vai pyrkikö hänkin sota-akatemiaan!
Tämä kamala vertaus tuotti Hannekselle suurta kipua ja hänen ruumiinsa tunsi milloin kuumaa tuskaa, milloin värisi vilusta.
Vähän ajan perästä hän alkoi nopeasti koota jotain tavaroita.
Näyttää siltä kuin aikoisin minä matkustaa, ajatteli hän huomatessaan tahtomattaan ottaneensa esille matkalaukun. Se ei voi kuitenkaan tulla kysymykseen, sillä minulla on huomenna tutkinto taktiikassa.