»Henrika on nuorempi», selitti hän.
»Hän on Teidän oma lapsenne», arvelin minä.
»Onpa niinkin», sanoi isäntä, »mutta minä pidän sinua yhtä hyvänä, vaikka oletkin löytölapsi.»
Minä en tohtinut olla oikein iloinen hienosta takahuoneestani, koska minä heti huomasin, että isännällä oli kaiken tämän takana jokin sivuajatus.
»Kyllä kai se tulee selville, mitä hän tarkoittaa», mietin minä
itsekseni. »Täytyy odottaa, niin nähdään.»
Kesä ja syksy ovat kuluneet sen perästä ja Uusivuosi on ovella. Vielä
ei ole mitään tapahtunut minulle..
Mutta Jan on alkanut virittää paulojaan Henrikalle. Saa nähdä, tokko
isäntä sitä suvaitsee. Henrika itse ei siedä häntä.
Loppiaisena.
Eilen minä karttasin villoja tuvassa. Isäntä istahti alituiseen minun viereeni penkille puhelemaan minkä mitäkin.
Minä en voi koskaan katsoa häntä kasvoihin. Hänen silmänsä polttavat.