Hän ei saanut mitään vastausta.
He istuutuivat paadelle. Minuutit, jotka kuluivat, tuntuivat Kristofferista pitkiltä kuin ikuisuudet. Vihdoin hän lopetti äänettömyyden. Hän koetti näyttää tyyneltä, mutta hänen äänensä värisi.
— Olen lukenut Renatan päiväkirjan.
Henrika kohotti katseensa. Siinä ei ollut lainkaan pelkoa, ainoastaan hiljaista ihmettelyä.
— Olen saanut varmuuden Renatan kuoleman syystä. Hän ei ole itse päättänyt päiviään. Vanhus on hukuttanut hänet.
Henrika nousi.
— Olen vakuutettu siitä, että se tapahtui sinun isäsi tieten ja tahtoen. He ovat murhanneet ennenkin, nuo kaksi. Jonkun haaksirikkoisen. Renata tiesi sen ja he pelkäsivät tekonsa tulevan ilmi. Sen tähden he ottivat hänet hengiltä.
Henrika seisoi yhä siirtolohkareen kupeella, korkeana ja jäykkänä kuin keulakoriste matalalla luoelollaan reitin varrella. Hän ei vastannut Kristofferin puhutteluun, ei katsonut häntä silmiin, ei edes ilmaissut, kuuliko hän hänen kehoituksensa paeta yhdessä hänen kanssaan.
— Minä menen nyt taloon, sanoi Kristoffer lopulta. Odota minua täällä.
Tulen pian takaisin.
Isäntä istui kunniapaikalla pitkän pöydän ääressä nojaten selkäänsä peräseinän järeisiin hirsiin ja lepuuttaen käsiään tammipöydällä. Pykälä, Kevätesikko ja Klopstock olivat asettuneet penkille pitkisseinämälle. Näky oli tupaan tulevalle Kristofferille tuttu. Juuri tuossa asennossa oli Vrakön jättiläinen ollut ylioppilaiden ensi käynnilläkin. Ja yhtä selittämättömänä kuin nyt oli hänen harmaansininen katseensa silläkin kertaa hivunut vieraasta toiseen.