Lopulta se kiintyi Kristofferin kasvoihin, tummeni ja alkoi palaa.
— Sinä taidat olla matkavalmis, niin olen kuullut. Mutta sinä lähdet liian myöhään, tai sanoisinko liian aikaisin.
— Tiedän, mitä tarkoitat. Vanhus lienee kuiskannut jonkun sanan korvaasi.
— Onpa kyllä.
— Mutta minä olin ajatellut itse puhua sinulle niinkuin rehellinen mies ainakin toiselle — —
Isännän kasvoilla häivähti pahanilkinen hymy.
— Hymyile tai vetistele; minä en ole aikonut paeta talostasi niinkuin kurja naisvaras. Mutta sen jälkeen kuin sinut viimeksi näin, on tapahtunut suurempia asioita kuin tämä.
— Mitä merkillistä täällä olisi tapahtunut?
— Renata on puhunut.
Ukon kädet hapuilivat ilmaa, selkä ja takaraivo puristuivat hirsiseinää vasten, punapartaiset kasvot tuijottivat tupaan niinkuin onttosilmäinen vahakuva.