Pykälä piirsi samalla kuin vastaili Kolumbukselle.
— Vrakö! huusi hän Klopstockille. Anna tänne ohdake!
— Miksi juuri ohdake?
— Koska sen pitäisi olla kaikin tavoin karu ja luoksepääsemätön.
Läpipääsemätön joukko kareja ja hurjia ihmisiä.
— Sinne minä menen.
— Kolumbus, seikkailun mies, sinä uit kuin hai, mutta et vältä merirosvoja, jos niitä haluttaa siepata sinut!
— Onko Suomessa merirosvoja? ihmetteli Klopstock.
— Niin sanotaan. Ja että täällä entisaikaan on harjoitettu merirosvoutta, siitä voi jokainen saaristolaislapsi kertoa teille. Mutta miten nykyisin oikeastaan on laita — niin — en luule, että kukaan meistä voisi saada mitään varmaa tietoa siitä asiasta.
— Minä aion ottaa siitä selvää, sanoi Kolumbus mennen menojaan.
Kuuron vanhuksen alus oli nyt kiinnitettynä ruostuneeseen rautarenkaaseen, joka joskus menneinä aikoina oli niitattu ruskeaan rantakallioon. Kolumbus ei ollut ikinä voinut kuvitella, että verkkovene olisi niin tympeän ruma: muodoltaan kömpelö, ravistanut, huonosti hoidettu. Keulan varpapurje oli homeenharmaa. Lasti täytti ilmeisesti koko peräruuman ja sitä suojasi todellakin tiheä kuusenhavukatos.