Pykälä vihastui.
— Et sinä saa tuolla tavoin tuhlata rahojasi! Se on kernaasti suotu hänelle, isännällemme, mutta sinulla ei ole varaa siihen! Muistappas, että syksyyn on pitkä aika ja että sinä et saa kukkaroosi äyriäkään, ennenkuin taas tapaat arvoisan isäsi.
Talollinen tarkasteli tukaattia, punnitsi sitä kädellään, hieroi sitä peukalolla ja etusormella ja pudotti sen vihdoin pöydälle. Tuvassa helähti.
— Mikä on sinun nimesi.
— Kristoffer.
— Sinulla on kuninkaan nimi.
— Meidän armollinen kuninkaamme ei ole aivan eilispäivänä ollut sen niminen, Kevätesikko sutkautti.
— Toverien kesken minua sanotaan Kolumbukseksi, suuren kaimani
Kristoffer Kolumbuksen mukaan.
— Asuuko hän Turussa?
Kolumbus, ylioppilas, katsoi ihmeissään jättiläiskokoista Vrakön valtiasta. Kevätesikko hymyili ja pikku Klopstock tokaisi jotain Amerikan löydöstä. Mutta ukko ei enää kuunnellut. Hän pyyhkäisi rahan pöydältä vasempaan käteensä. Sitten hän istui pitkän ajan ääneti kyynärpäät tammisella pöydänkannella ja korvallistansa valtavaan nyrkkiin varaten. Punapartaisten kasvojen ilme oli jännittynyt ja kuunteleva, ikäänkuin tukaatilla olisi ollut ääni millä puhua. Ja todellakin sillä oli ääni; ukko neuvotteli sen kanssa, vaikkakaan kukaan läsnäolevista ei sitä oikein käsittänyt. Muutamassa lyhyessä minuutissa oli harkittava ja aprikoitava kaikenlaista.