Henrika ei vastannut. Hän kohenteli vuodetta seisoen selin
Kristofferiin.
— Sinun mielestäsi minä varmaankin kyselen liian paljon!
— Ei, mutta ei voi vastata kaikkeen.
Kristoffer pani merkille, että Henrikan ääni oli muuttunut. Siihen oli tullut kova soinnahdus. Hänestä tuntui kummalliselta, että tyttö pahastui näin viattoman kysymyksen vuoksi.
Hän katsahti ikkunaan. Silloin hän näki oudot kasvot painuneina ruutua vasten. Ilkeät, kiukkuiset kasvot, kaksi pistävää, likaisenkeltaista silmää, jotka katselivat häntä.
— Henrika!
Hän hypähti ikkunan ääreen. Mutta ulkona ei näkynyt enää mitään.
Pihamaa oli tyhjä.
Henrika pudotti patjan käsistään. Hänen kasvonsa ilmaisivat pidätettyä pelkoa, mutta Kristoffer ei sitä huomannut.
— Minä näin jonkun kasvot ruudun takaa.
— Kenen kasvot?