— Kauanko tuo pyhimys on ollut paikoillaan.
— Sitä en tiedä.
— Isäsi on vanha ja muistaa pitkälti. Sanohan minulle, mitä olet kuullut kerrottavan.
— Puhutaan, Henrika vastasi hiljaisella äänellä, ikäänkuin olisi uskonut Kristofferille salaisuuden, — saaristossa puhutaan, että se irtautui muutamana yönä syysmyöhällä prikistä, jonka nimi oli Renata.
— Eivätköhän ihmiskädet mahtaneet olla siinä avullisina.
— Ei kai ole luvatonta ottaa keulakoristetta jostakin laivahylystä.
— Ei, mutta jos kuva on pelastettua tavaraa, niin tietää joku sittenkin jotain sen alkuperästä.
— Minä uskon, että isä tietää enemmän kuin puhuu, sanoi Henrika arasti.
Mutta hän ei pidä siitä, että häneltä kysellään.
3.
Heinäkuisen uudenkuun kaunis kaira riippui verenkarvaisena hämärän pihamaan yllä. Kesäiset tähdet tuikkivat siellä täällä taivaanlaella udunvalkoisina ja vailla valovoimaa. Kaakosta puhalsi yltyvä tuuli yli saaren, vihaisena, epätasaisena, tuimin puuskin.