Isäntä istui kuistin penkillä vedellen iltahaikujaan. Jan loikoi selällään asuinrakennuksen seinustalla imeskellen tupakkamällistä viimeisenkin mehun samalla kuin hänen kätensä tekivät tuhojaan kukkivassa taskuheinässä, nykivät varsia poikki ja kiskoivat maasta juuria.
Henrika tuli rannasta Kristoffer seurassaan. Ripustaessaan kassaraansa puukoukkuun hirsiseinälle hän huomasi Janin puuhan.
— Mitä tuo hyödyttää? Sinähän turmelet pihan.
Jan vastasi raastamalla irti keisarinkruunun, ainoan, joka kukki siinä pitkässä rivissä, minkä Henrika oli syksyllä istuttanut.
— Oletko sinä vimmattu? kirkui Henrika.
— Varo itseäsi! ärjyi isäntä.
Kristoffer hyökkäsi Janin kimppuun -tarttuen hänen käsivarsiinsa. Jan ähkyi Kristofferin käsissä, tempoili, kieriskeli, kiemurteli, mutta Kristoffer ei hellittänyt kelpo otettaan. — Keisarinkruunu oli runneltuna ruohikolla.
— Päästä irti minut, Jan mylvi. Mitä pahaa olen sinulle tehnyt?
— Pieksä häntä! huusi isäntä.
—- Pahalle pahan palkka, arveli Henrika.