Henrika nyökkäsi.
— Mielipaha kuvastuu kauniilla kasvoillasi! ajatteli Kristoffer. Sinä elät pahojen ihmisten parissa. Miten säälinkään sinua ja miten pidän sinusta!
Henrika syleili häntä.
— Nyt täytyy sinun paeta, Kristoffer! Saat ottaa vanhuksen veneen, joka on purjehduskunnossa.
— Mahdotonta, Henrika!
— Kokoa tavarasi! Kiiruhda! Minä olen ollut kukkulalla tähystelemässä. Isä ja Jan ovat kotimatkalla. Ja minä olen ollut aitassa ja täyttänyt sinulle eväslippaan.
Kristoffer purskahti itkuun.
Henrika ei ollut koskaan nähnyt miehen vuodattavan kyyneliä. Hän ei ollut milloinkaan uneksinutkaan kokevansa sellaista hetkeä.
— Totta on, että hän pitää minusta, hänen sydämensä riemuitsi.
Mutta samalla hän kuuli omantuntonsa äänen yhtä selvästi kuin puhutut sanat: