Mitä sitten kansaan tulee, niin on se tuota reipasluontoista, toimeliasta pohjalaista, ylpeätä kyllä, niin sanotaan, mutta kuitenkin yleensä vierasvaraista ja hyvänsuopaa. Matkailija tuntee tuon suoraluontoisen rahvaan seurassa hyvin viihtyvänsä, jopa pian koteutuvansakin heidän oloihin. Mielihyvällä huomaa matkustaja, joka on liikkunut eri seuduilla maatamme, miten suuri ero on kansan henkisen kehityksen, sivistymisen ja siitä seuraavien muidenkin tuntomerkkien, niinkuin asumus- ja viljelystapojen, siisteyden y.m. suhteen yleensä pohjois-pohjanmaan ja useiden muiden maamme eri osien asukasten välillä. Tuo on silmään pistävintä etenkin mitä Kemijokivarren asujamiin tulee. Mainituissa suhteissa näet näiden seutujen asukkaat kelpaavat esimerkiksi rahvaalle muissa osissa maatamme. Kuitenkin vertausta tehdessä on tietysti huomioon otettava sekä asukasten erilainen luonne että myöskin ne historialliset olosuhteet, joissa kansamme eri osat ovat kehittyneet. — Paljon kansan ja olosuhteiden kehittymiseen täällä vaikuttaa jo se vilkas liike, joka juuri Kemijokivarsia pitkin kulkee pohjoisemmaksi. Muuta ei puuttuisi, kuin parempia kulkuneuvoja vaan sekä enemmän sivistyslaitoksia ja näistä seuduista voisi pian kehittyä yksi maamme edistyneimpiä osia.
V. Auttijoen suulta Paanajärvelle.
Toiselta tuntui tyynen Auttijoen sauvoskeleminen kuin tuo alituinen vastavirtaan ponnisteleminen ja tukkien kanssa taisteleminen Kemijoella. Oikein sitä nautinnolla pukiskeli, kun vene joka työnnöllä sukkulana sylittäin suljahti eteenpäin, veden keulassa kohistessa, ei virran vastustuksesta, vaan veneen vauhdista. Airoille tuota kohta kuitenkin ruvettiin, kun joki oli tyyntä, heitettiin uistimia veteen haukia houkuttelemaan, eikä aijottu kovin kiirettä pitää. Könkään alle kuitenkin oli aikeemme yöksi ehtiä; sinne oli sanottu olevan vaan parisen neljännestä.
Maisemat alkoivat nyt saada hyvin sydänmaisen muodon. Kaitaisena, vaan kuitenkin suunpuoleltaan jokseenkin syvänä kiemurteli tuossa Auttijoki rauhallisena laaksossaan. Rantamaat sen molemmin puolin kohosivat vähitellen aika korkeiksi, paikotellen hyvinkin jyrkiksi, enimmäkseen havumetsää kasvaviksi harjanteiksi. Kuta etemmäksi ehdimme, sitä jylhemmän muodon sai seutu: harjut kohosivat kohonemistaan, samalla myös läheten toisiaan ja siten sulkien jokilaakson aina kapeammaksi väliinsä. Mitään erikoisen kaunista ei luonto kuitenkaan ollut siihen asti, kunnes saavuimme Autinkönkään alle. Mutta sielläpä avausi eteemme maisema semmoinen, jota kyllä maksoi vaivan katsella, joka kerrassaan hurmasi meidät.
Tuossa harjanteet jyrkkinä kalliopäätyinä, kuin olisivat katkaistut, sukeltautuvat joen tyyneen pintaan, lähenevät toisiansa kuin yhteen syleilyyn sulautuaksensa. Mutta siihempä ovatkin käsivarret rauvenneet, kylmän kankeina ojentuneet toinen toistansa odottamaan, koskaan kuitenkaan toisiansa tapaamatta. Vikkelä veden veikko se on näet siihen väliin pistäytynyt, uurtaen syvän uransa kautta kallion sydämmyksien. Suoraan kuni miekan halkaisemana on siinä kallio kahtia revennyt, jättäen väliinsä metri viitisen leveän aukon vedelle veräjäksi. Äkkijyrkkinä kohoovat repeämän seinät huikaisevan korkealle molemmin puolin: taivas sinisenä juovana vaan siintää ylipuolella, metsä vihreänä harsona reunustaa ylhäällä kuilun partaita. Alhaalla halkeimessa taas joki synkän tyynenä soluu kaltaista tietänsä kuin Manalan musta virta. Ympärillä on kaikki niin kuolontyyntä ja rauhaisaa, että oikein vistolta tuntuu seutu tuossa illan salaperäisessä hämyssä; ilta-aurinko vaan kullaten luopi säteensä tuonne vuoren vihreille harjanteille.
Kuka ei hurmaantuisi tuommoisesta näystä keskellä jylhää vuorimaata, kenen sydän ei sykähtäisi moiselle kuvalle!
Ja tuossako sitten kaikki?! Ei, ei vielä puoletkaan! Kun näet olimme aikamme ihailleet tuota omituista paikkaa, lähdimme uteliaina edelleen tarkastelemaan, mitä enempää vielä saisimme nähdä. Kauvaksi emme ehdikkään, ennenkuin maisema jo muuttuu, uusi eteen avautuu. Tuo kapea sola laajenee äkkiä, sen seinämät kohoavat yhä korkeammiksi, käyden samalla myöskin epätasaisemmiksi. Äsken tyyni jokikin muuttuu virtavaksi, tuossa vähän matkan päässä jo pienenä tyrskynä tyristen. Sitäkään ei pitkälti piisaa, muutaman metri kymmenisen vaan, kentiesi hiukan rapeamman. — Sitten joki loppuu tyyneen, pyöreähköön lampareeseen, jota joka puolelta rajoittavat jyrkät vuoriseinät. Ja tuossa lammen taustalla, enempi oikealla kädellä se näkyy jo itse putouskin. Korkea kallioseinä on siinä kuin väkivaltaisesti rikki reväisty ikiliitoksistaan. Suuri ei siihen aukko sittenkään ole syntynyt, taitaa ylempää olla noin parikymmentä metriä äyräästä äyrääseen. Siinä ei ole en ään jälkeäkään äskeisen solan säännöllisyydestä: kaikki kuin silvottua, särettyä, niin särmikästä ja säännötöntä, seinät epätasaisesti viistot ja röyhyisesti lohkeilleet. Veden kulkuväylä, metri kolmisen levyinen kallion repeämä, ei sekään ole suora ja esteetön kuten edellisessä paikassa, vaan kohoaa jyrkkää vuoren kuvetta kiveröissä mutkissa, ikäänkuin piilossa pujottautuen läpi ruhjoutuneen kallion. Ja ikäänkuin osottaakseen sitä sitkeätä sidettä, jonka veden voima on tuossa murtanut, ovat uoman seinämät ja pohja muodostuneet julman epätasaiseksi louhikoksi, ompa uomaankin paaden möhkäleitä pysähtynyt. Vesi siinä kulkeekin ihan kuhisevana vaahtona, tuimasti rajuten ahtaassa raossansa. Se ikäänkuin ottaa vauhtia tuon pahan paikan läpi päästäkseen, pudoten könkään päältä ihan tyynestä virrasta huikaisevina hyppyreinä alas kallion halkeimeen. — Kohinallaan siinä putous säestää honkain huminaa tuolla ylhäällä jyrkänteiden rinteillä, suhisten sulloutuu vesi syvänteeseen, pahasti paiskellen paaden kylkiä sivu kiitäessään. Pahimmin siinä raivon veden vihaisia puuskuja saa kestää varsinkin muuan suuri kallionmöhkäle, joka on uskaltanut asettua juuri putouksen alle, kuohun keskelle, veden vinhaa vauhtia pidättelemään.
Olihan tuokin kaikki jotain katseltavaksi! Tuolla ylhäällä ensin tyyni joki, joka rauhaisena luikertelee kautta sydänmaan salojen ja korpien. Vaan sitten on kallio kovan kylkensä tahtonut asettaa puron tyyntä kulkua estämään. Silloimpa sekin muuksi muuttuu, raivoksi rakentuu. Hurjistuneena hyökkää se vastustajansa kanssa voittosille, käyden kahleitansa katkomaan. Se voittaakin. Ja sitten, väkirynnäköllä ryöstäyttyään noitten sataisten salpojen läpi, se voiton vimmassaan vielä hetken rajuaa. Pian tuo luonnostaan rauhaisa puro kuitenkin taasen jo tasaantuu. Ja tuossa lammen tyynessä se ikäänkuin ihmetellen itsekkin pyörähtää katsomaan sitä jättiläistyötä, jonka hän on tehnyt, tai kuin väsynyt matkamies kyykähtää tiepuoleen puhaltamaan ja mielihyvällä taaksensa silmäilemään onnellisesti hengenvaarallisen vuoripolun päähän päästyään. Sitten kyllin levähdettyään se iloisena lähtee taasen jatkamaan matkaansa. Lähtiessään se kuitenkin vielä ikäänkuin oman intonsa ilosta tai voimansa väen pakosta, pistää pieneksi hypyksi. Kohta kuitenkin mieli malttuu ja nyt tuo korven kulkija, ikäänkuin häveten äskeistä riehakkaa vallattomuuttaan, ottaa juhlallisen vakavan muodon. Pian tuokin tunnelma kuitenkin katoo ja hetkisen kuluttua joki jo taipuu entiseen tuttuun tapaansa hiljaisena, vaatimattomana metsäpurona jatkamaan matkaansa taasen kautta kolkkojen korpien, synkkien salojen, kohti tuntematonta tulevaisuutta. —
Oli se todellakin harvinaisen viehättävä paikka, omituisen synkkä illan hämärässä ja lumoavan kaunis päivän kirkkaasti paistaessa, jolloin tuo jo semmoisenaan valtaava taulu sai vielä hurmaavan hienon harson putouksen yli häilyvästä sateenkaaresta seitsemine väreineen.
Tarvitsemmeko todellakin lähteä tuhansien penikulmien päähän kauniita Alppimaisemia hakemaan, ulkomaille niitä ihailemaan, kun meidän oman Suomemme metsissä ja vuoristoissa semmoisia viljalti löytyy, kunhan ne vaan tulisivat kaikki kainoista kätköistään esille kaivetuiksi? Tuo kysymys kuin itsestänsä johtui meidän mieleemme. Emme malttaneet olla sitä ääneenkin toisillemme toistamatta, ihastuneet kun kovin olimme tuohon salomaan sydämmessä kätkyvään "Alppi-maisemaan", joksi sitä hyvällä syyllä kyllä voimme nimittää. Vahinko vaan, että joki oli niin kovin kuivillaan. Vesiputous näet kadotti sentakia suuren osan kauneudestaan ja valtavuudestaan. Annappa että sen näkisi oikein tulvillaan, putouksen pahimmiten pauhatessa! Silloin se vasta jotain suuremmoista olisi. Silloin tosiaankaan ei olisi mahdotonta, että tukkien siinä niin kävisi kuin Niilo oli meille kertonut, "ettei niitä putoukseen päästettyä sen koommin enään näkyisi". — Olikin siellä putouksen alla useita silpoutuneita pölkkyjä, jotka vettyneinä kivien lomissa loikoivat, lienevätkö sitten olleet noita kuulumattomiin kadonneita tai muutoin sinne joutuneita.