"Tulee sitä nyt vihoviimeinkin vettä janostuneelle maalle", tuumi isäntä hyvillä mielin. "Pahan pilallehan se on jo pouta kyllä polttanut pellot, kun ei kuutiseen viikkoon pisaraakaan ole satanut näillä main, vaan parempi hiljankin kuin ei koskaan."
Sateen lakattua lähdimme talosta veneellä järven poikki, ottaen rekiä veneen vetämistä varten; hevoset kierrätettiin ympäri järven. Rannalta oli neuvottu lähtevän sen polun, jolta me tullessamme olimme eksyneet. Sitä myöten oli nyt määrämme palata takasin veneellemme. — Kaksi miestä ja kaksi hevosta olimme saaneet avuksemme talosta. Nythän oli siis hätä kaukana.
Kun me soudimme suoraan järven poikki ja siis ennen perille ehdimme kuin miehet hevosten kanssa, niin arvelimme tehdä pienen kepposen, hiukan säikäyttää insinööriä: olla muka oikein surkeina ja kertoa ettemme apua mistään olleet saaneet, vaikka penikulmain päässä olimme harhailleet. Tuo hyvä tuuma meni kuitenkin myttyyn. Perille tullessamme näet ei miestä näkynytkään missään. Kävikin siis niin sukkelasti, että itse saimme uutta huolta. Arvelimme näet, että toverimme, pitkästyen poissaoloamme, olisi lähtenyt meitä hakemaan ja kentiesi eksynyt. Tuosta huolesta kuitenkin pian pääsimme, sillä hetken perästä näimme hänen tulevan jälestämme, palaillen samaa tietä kuin mekin. Hän kertoi koettaneensa aikaa kuluttaa kantelemalla kapineitamme mäen päälle pitkät matkat, vaan tuohon lopulta kyllästyneensä. Nälkäkin oli ruvennut kovin hätyyttämään. Niinpä olikin hän laittanut teltin sateen varalta tavaroittemme suojaksi ja lähtenyt astumaan samaa tietä, jota me olimme menneet. Hän olikin osunut pysymään oikealla tiellä ja niin saapunut nälkäisenä ja läpimärkänä järven toisella puolen olevaan taloon; sade näet oli tavannut taipaleella. Taloon tultuansa oli ensimäisenä huolenaan ollut saada ruokaa. Sitten vasta oli muusta jaksanut ruveta juttelemaan. Talossa oli hän tavannut saman isännän, jonka olimme Korojoella kohdanneet. Tämä oli tiennyt kertoa että toisiin taloihin oli hevoisiakin koteutunut ja sanonut meidän olevan jo niiden perillä. Siellä olivat he tuumineet sitten siksi kunnes olivat nähneet meidän lähtevän. Oli kuitenkin vielä kahvit juonut talossa ennen lähtöä ja sentakia hän ei meitä ollut saavuttanutkaan. —
Nyt ei meidän ollut enään mikään mahdottomuus kulottaa venettämme vaaran yli, kun oli kaksi hevosta ja kaksi rekeä. Täysi työ siinä oli kuitenkin hevosilla, metsätie kun näet ei juuri häävi ollut. Mitä siitä sitten olisi syntynyt taivalluksesta kolmella miehellä!
Taloon takasin saavuttuamme saimme kuulla taasen Koron kummallisuuksista kerrottavan.
"Ei se siellä alempana mitään, vaan tässä talojen kohalla… Kyllä kannattaisi käyvä katsomassa", arveli isäntämmekin.
Väsyneet kyllä olimme, vaan kuitenkin teki mieli lähteä Korolla käymään, jotta ei katua tarvitsisi. Kaksi neljännestä vain sanottiin olevan järven toiselta puolen metsäpolkua pitkin sinne matkaa. Ilta oli jo myöhä, mutta lähdimme kuin lähdimmekin. Talosta meille tietä neuvottiin ja niin arvelimme osaavamme ilman oppaatta.
Samoamme soita ja synkkiä saloja, niin jo siellä kumma vihdoinkin eteemme koituu. Soma on siinä paikka nähtäväksi. On kuin olisi harju kahtia halennut, jättäen syvän, noin parisataa metriä leveän aukon väliinsä. Jyrkkinä kohoovat kallioseinät molemmin puolin, paikoin melkein laakson yli nojautuen, kiemurrellen monenlaisissa mutkissa ja kaarroksissa. Siellä täällä pistääpi joku pitkä kallion kieleke kuin sarvi ulos emäkallion kylestä, huimaavan korkealla. Ja laakso tuolla pohjalla on verhonneena kesäiseen vihreään vaippaansa, rehevään lehti- ja kukkapukuunsa. Kuitenkin jää siinä siellä täällä tilaa suollekkin kuohusammalineen ja taaroittavine männyntarilaineen. Kaikki on niin rauhallisen tyynen näköistä kuin ei mitkään maailman myrskyt voisi koskaan tuonne sydänmaan piilopaikkaan tietään löytää. — Tuolle kaikelle antaa läpi laakson yhä yhtä mutkaisena kiemurteleva puro, joka siellä täällä kirkkaana kimaltelee lehtien ja oksien välitse, omituisen idyllimäisen luonteen. Kuitenkin on se vaikutus valtava, minkä Koro muutoin kokonaisuudessaan, silmänkantaman päähän ulottuen, tekee jyrkkine kallioäyräineen sekä laaksoa rajoittavine, havupuuta kasvavine kukkuloineen ja harjanteineen, jotka tuolta korkealta vaaralta katsoen näyttävät kohoovan toinen toisensa takaa, aina pieneten, vihdoin häipyen tuonne kauvas siintävään sineen näköpiirin rajalla.
Laskeusimme ensin jyrkästi viestävää metsäpolkua laaksoon, vaan kun sieltä metsän takia emme juuri mitään voineet nähdä, saimme kiivetä samaa tietä takasin ja sitten kukkulan kuvetta, vaaran päälle päästäksemme. Se ei ollut mikään helppo tehtävä, rinne kun näet oli niin jyrkkä, että töin tuskin sitä, aina vähäväliin levähtäen, puista ja kivistä itseänsä tukien ylöspäin pääsi.
Purnuvaaraksi mainittiin kukkulaa. Komea vaara se olikin, korkeimmalta paikaltaan yli 160 metriä korkea, laakson pohjasta laskien; Koron kallioäyräätkin olivat paikotellen 100—125 metriä korkeat. Aika kyydin saivat kivimöhkäleet, joita miehissä vaaran päältä alas vyöryttelimme. Ryskien ja paukkuen puutkin niiden edessä katkeilivat ja kumeasti jymähtäen ne viimein tuonne laaksoon pudota muksahtivat, niin että kaiku kallioseinistä monistellen vastaeli. — Paikka oli muutoinkin omituinen herkästä kaiustaan. Melkein hiljaisimmat äänet voi selvästi kaikuna erottaa ja kovempi huuto oikein ukkosena jymisi kautta vuorimaiseman.