Vaivan maksoi vaaralle kiipeäminen. Sieltä se vasta Koro komealta näytti. Etenkin olivat näköalat pitkin Koroa mahtavan kauniit laskevan ilta-auringon valossa. — Omituista oli muutoin katsella niitä kaikkia eri värinvivahduksia ja koko näköalan muodon muutoksia, jotka tapahtuivat auringon laskusta sen nousuun saakka. Kaikki sai yöllä vähitellen niin kummallisen aavemaisen, haaveellisen muodon. Harmaa usva näet kohosi Korosta ja kätki kaikki vähitellen hämärään, pehmoiseen utuvaippaansa. Vaan kun aurinko kappaleen jälkeen puoliyön kohotti kirkkaat kasvonsa, niin silloinpa luonto taasen pian vapautui tuosta omituisesta harsostaan, loi päältään kaiken lumoavan salaperäisen epäselvyyden, selveten, kirkastuen ja saaden jälleen tavallisen päiväisen näkönsä; viivyimme näet koko sen yösen vaaralla ihailemassa tuota harvinaisen omituista seutua.
Aamu oli jo käsissä, kun vihdoinkin lähdimme paluumatkalle. Vaaralta alas laskeutuessamme satuimme vielä tapaamaan jotain, joka katselemista ansaitsi. Oli siihen näet pikku puronen kaivautunut syvälle vaaran kupeeseen ja tuon jo semmoisenaan omituisen puron partailla, synkän metsän siimeksessä, kasvoi sanajalkaa semmoista, ettemme moista ennen olleet nähneet. Aivan se oli miehen mittaista, uhkean suurilehtistä, ihan kuin etelämaiden troopillisissa metsissä. —
Koppelo-Pernuun — joksi vaaran puoleista taloa nimitettiin erotukseksi Maikku-Pemusta eli Aartolasta, josta hevoset olimme saaneet — takasin saavuttuamme oli siellä jo väki niitylle lähdössä. Talossa aamiaista syödessämme tuli siihen talon vanha-isäntä tuumillemme. Kummakseen hän sanoi kuulleensa poikansa kertovan, että kolme miestä siellä on tulossa Korojokea omalla veneellään, jonka Oulusta asti ovat tuoneet, ja aikovan omin voimin taivaltaa sen Koivukönkäänkin sivu. Ukko oikein innostui tuota kertoessaan.
"Jo kaheksankymmenvuotinen elukka olen", sanoi hän, "enkä moista vielä koskaan ole kuullut… Niin — luulin jo, että vieläkö sai ennen kuolemaansa senkin kumman nähä. No — ihan omin voimin ette kuitenkaan päässeet, vaan jo se on jotain sekin, mitä tehneet olette… Ei sitä ihmis-ijässä ole tapahtunut eikä tapahu vastakaan, että kukaan ainoastaan huvin vuoksi tuommoista matkaa tekisi… Onhan sitä tietä kyllä ennenkin kulettu… Jo vain sitä minäkin sataset kerrat sauvonut olen, kauppaa kun ennen kävin aina Kemiin ja Tornioon saakka voilla ja metsän tuotteilla, mutta eri veneet ne meillä oli aina eri vesissä; kuormat vaan taivallettiin. Ja jos joskus välttämättömästi vene yli vaarainkin siirtää piti, niin hevosilla tai miesvoimilla se silloin kulotettiin. Mutta kolme miestä… No sen minä sanon, että joku kontrahti kait teillä olla täytyy, kun yhellä veneellä niin välttämättä päästä pitää, lienee sitten ylpeyven kontrahti tai mikä tahansa. Ja totta kait se ruunu teijän matkanne maksaa? Ei suinkaan sitä kukaan omin varoin…?"
Selvitettyämme tuohon, ettei meillä mitään "kontrahtia" ollut, emmekä myöskään ruunun kustannuksella kulkeneet, vaan ihan omillamme ja omaksi huviksemme, ei ukko voinut kyllin ihmetellä. Epäilyksensä hän kuitenkin lausui siitä, tokko omalla veneellä edes perillekkään pääsisimme, sen vähemmin takasin Ouluun. "Kulkematon se kerrassaan näet on Kitkajoki ja tokkopa sitä Kuusinkiakaan koskaan lienee Kuusamoon noustu; niin peräti koskisia ne ovat."
Talosta lähtiessämme ukko vielä rantaan jälkeemme juosta kyttäsi, näytteli meille käsiään, joissa sormet koukkuun olivat kuivaneet, kysästen: "Tokkopa nuoretmiehet arvaatte, missä ne minun kynäluuni noin kiveriksi ovat käyneet?"
Tietysti emme sitä arvanneet.
"Ka, kun kulkiessa minulla aina oli se tapa, että perässä huopaamassa istuin, niin siitä ne vähitellen taipuivat niin huoparin käjensijaa puristamaan, etteivät enään ohenneetkaan… Vaan mitäs te arvelette Taivalkoskesta? Tokkopa se siltä näytti, että siitä veneellä ison veen aikana uskaltaisi alas laskea?"
"Kyllähän siinä taitaisi köyhästi käydä… Kovin on kova koski siinä ja niin julman paha paasikko pohjana."
"Niin — vaan tämä poika se on monet kymmenet kerrat siitä kuitenkin alas hurauttanut. Jo vain… Kyllä minä ennen muinoin nuorempana oikea koskimies olinkin", kertoi ukko, innosta oikein käsillään huitoen ja hypähdellen, kuin olisi vieläkin luullut melan varteen pystyvänsä.