Aikamme putousta ihailtuamme ja katseltuamme sitä puolelta jos toiseltakin, lähdimme takasin veneellemme.
"Ka ei tuo häjy ole syltääkään eistynyt, vaikka niin kauvan viivyimme, siinä vaan jöröttää samassa paikassaan", arveli Mikko leikillisesti, kun veneelle pääsimme.
Eikä tuntunut vene itsekseen vieläkään kulkevan, vaikka koko joukon keveämmäksi se tuli, kun lasti oli poissa. Kova olikin työ ennenkuin olimme senkin saaneet Jyrävän alle haalatuksi, kovempi kuin koskaan ennen. Korven läpi ei ollut polkua pahastakaan. Ei muuta kuin vedä vaan, tulipa eteen suota tai mäkeä, kiviä tai kantoja. Pujottaudu parhaasi mukaan, mistä milloinkin luulet murrokkojen läpi pääseväsi. Ja tuommoista taivalta oli toista kilometriä. Kyllä väsyikin selkä, uupuivat jalat ja turraksi kävivät käsivarret, mutta perille se tuli vene kuin tulikin. — Taival se oli sekin, joka kyllä muistossa pysyy.
Vähäinen ei ollut hankaluus venettä vielä törmältä jokeen puuhatessa. Metsä oli näet niin tiheää, että kirveen kanssa täytyi tietä raivata. Ja siinä vielä puita ristiin rastiin kaatuneina, oikeita ikähonkiakin, jotka eivät vanhuuttaan enään olleet jaksaneet myrskyjen tuimia puuskia kestää. Törmän rinnekkin oli sitäpaitse niin jyrkkää, että katsella siinä sai, miten sen alle vene saada. Neuvottelemalla kaikesta kuitenkin selvittiin ja niinpä lopussakin "maan-merenkulkija laivamme" taas keinuin varsinaisessa elementissään.
Kappaleen aikaa pakinoimme vielä rannalla miesten kanssa. He juttelivat meille kaikenlaisia seikkailujaan Ruijaretkiltä. Ruijaan näet melkein jokainen pohjanpuolen mies on tehnyt ainakin jonkun retken, koettaakseen kalastusonneaan tuolla Jäämeren myrskyisillä rannikoilla. Vaan — jo täytyi taasen pian erotaksemme muista ihmisistä, sillä hyvästit sanottuaan ja onnea matkalle toivotettuaan lähtivät saattajamme kotiaan palailemaan.
Nyt olimme siis jälleen oman onnemme nojassa, keskellä jylhää vuorimaata, tie tietymätön edessä, kosket kovat kuljettavina eikä muuta kuin tuo pieni vene ainoana turvanamme. Tuo yksinäisyys sekä tieto edessä olevasta vaarallisesta matkasta, vieläpä koko ympärillä olevan luonnon jylhyys tahtoi väkisinkin tunkea omituisen turvattomuuden tunteen poviimme, hiukan masentaa jo miesten mieliä. Vaan "heitä huolesi hevolle, anna surra suuripäijen", arvelimme ja koetimme pakinoiden ja leikkiä laskien karkottaa tuon häijyn painajaisen. Nuot keinot eivät tietysti jääneetkään vaikutustaan vaille. —
Juumajärvelle saakka eivät Kitkajoen seudut olleet mitään eri kauniita, vaikka sieviä kyllä paikotellen. Samoin eivät kosketkaan. Mutta Jyrävältä alaspäin — niitä seutuja ei unhota, kun ne kerran on nähnyt.
Jyrävän luona kohosivat jo joen äyräät tavattoman korkeiksi ja jyrkiksi, mutta vielä korkeammiksi ne näyttivät alempana käyvän, mikäli jokea pitkin sopi näkemään, se kun alituisesti teki mitä omituisimpia mutkia ja siten esti kovin pitkälle näkemästä. Kyllä sen arvaa, että komean kuperkeikan siinä poro-riepu saapi, nurin niskoin suistuessaan tuolta törmän jyrkänteeltä alas kosken kohvaiselle jäätikölle. Miehet näet kertoivat, että poro kovina hankitalvina, kun sen täytyy kaikkialta koettaa kuopia saadakseen niukan jäkälän kovan lumikuoren alta syötäväkseen, uskaltautuu nälissään väliin liian lähelle jyrkänteen reunaa. Intouneena kun on ruokansa etsintään, ei eläin raukka arvaakkaan olla kyllin varovainen ja — tuossa tuokiossa se pettävän hangen lohetessa tuiskahtaa sorkkineen sarvineen pyrynä pölisevän lumen mukana alas kallion äyräältä syvyyteen. Mäsäys vaan, kun se putoaa huimaa vauhtia kivikolle tai alla olevalle jäätikölle, ja — karvanjuuri ei sen siitään enään värähdä. Pitkälti ei siinä kuolonvirsiä veisata. Kettu ja korpit pitävät kyllä sitten huolen hautajaisista. Parhaassa tapauksessa sattuu tuohon joku sydänmaalla hiihdellen metsästelevä torpan mieskin saaliin jaolle, tekee lopun toisten toraisista syömingeistä korjaten loput omaan konttiinsa, jos nimittäin on enään mitään korjattavissa noiden ahnasten raastajain jäliltä. Kuuluipa niinkin väliin sattuvan, että poro löydettäessä on vielä ihan lämpöinen, siis juuri äsken pudonnut. —
Näki jo ensi silmäyksellä ettei ollut leikintekoa lähteä koskille pienen veneen varassa. Etenkin muutaman kosken korvakkeen oli oppaamme arvellut hankalaksi, siinä kun näet koski kuului tekevän kiukan mutkan ja rannat molemmin puolin olevan niin korkeat ja jyrkät, ettei veneen nuoralla laskeminen saattanut käydä päinsä. Olipa hän jo esittänyt, että taivaltaisimme samalla kertaa senkin ohi. Vetämiseen kyllästyneinä olimme kuitenkin päättäneet ennen viedä veneen laskemalla, vaikka paikka kuinkakin paha olisi, kuin ruveta kuoliaaksi itseämme tuolla korvessa rääkkäämään. Kolkolta näytti kuitenkin nyt tuonne eteenpäin katsellessa. Mutta nuo huolet heitimme huomiseksi. Ja väsyneitä kun olimme, teimme kiireimmittäin törmälle rakotulen, jonka ääressä nukuimme yön makeasti teltissämme. —
Seuraava päivä oli taasen sunnuntai, heinäkuun 22 päivä. Lepopäivänä emme kuitenkaan joutaneet viettämään sitäkään, vaan oli se päinvastoin päivistä kovimpia meille koko matkalla.