Suvantoa Jyrävän alla ei ollut kuin pikkuisen matkaa. Kohta saimmekin siis lähteä laskettelemaan alas koskea. Ei tuossa käynyt kuitenkaan muutoin laskeminen kuin sauvomissa, s.o. sauvomilla veneen vauhtia pidätellen. Kuitenkin kun virta oli vuolas, ei kulkua ollut niinkään hyvä saada tasaiseksi: koski ryösti väkisinkin mukaansa, kiidättäen venettä kuin lastua, kolistellen sitä kiviin ja kallioihin. Pitkin matkaa olikin koski tavattoman kivikkoa ja vielä lisäksi oikein pahanlaatuista. Kivet näet eivät olleet tavallisia mukulakiviä, jotka eivät niinkään vaarallisia ole, vaan pohjasta esiin pistäviä teräviä, särmikkäitä liuskakiviä, jotka pahanpäiväisesti repivät veneen pohjaa. Korkeat rantakalliotkin olivat enimmäkseen tuommoista liuska- ja rapakiven tapaista vuorta, jota vesi helposti voi murennella ja kuluttaa. Niinpä näkikin siellä täällä pitkin rantoja mitä omituisimpia onkaloita ja luolia, joita vesi oli vuoreen koverrellut, "linnoja", kuten Mikko oli niitä nimittänyt.
Koko tuolla toista penikulmaa pitkällä matkalla, Jyrävän alta Oulankajokeen, oli luonto mitä omituisinta koskaan voi nähdä. Siellä Suomen luonnotar oikein tarjosi nähtäväksemme, mitä jylhintä, vaan samalla myös mitä kauneinta sillä on. En yritäkkään tarkoin piirtein kuvaamaan niitä aina jotain uutta, jotain erilaista esiin loihtivia maisemia, joita joka mutkan takaa eteemme avautui, sillä niiden kelvollisesti kuvaamiseen ei kynäni kykene. Täytyy itse nähdä ne, voidakseen edes mielessään kuvailla jotain niin totista, vakavaa, melkeinpä peloittavan jylhää luonnossa, johon kuitenkin niin äärettömän paljon ja niin monipuolista kauneutta on kätkeyneenä, siihen niin viehättävän lumoavan leimansa painaen, ettei tuota kaikkea voi kyllin ihaella. Tuossa tavattoman korkeat ja jyrkät ranta-äyräät, milloin vesirajaan saakka sankkaa havumetsää kasvaen, milloin kohoten koleina kallioseininä huimaavan korkeiksi, ollen mitä omituisimpiin muotoihin, huippuihin, kielekkeisiin, kärkiin lohenneina, välillä rotkoja ja laaksoja mitä kummallisimpia. Toisin paikoin ne taas yhtenä suorana kallioseinänä pitkät matkat ulottuvat, nyt jyrkänteen reunalla kasvaessa mitä rehevintä koivumetsää. Siinä kohiseva koski äyräiden välissä syvällä uomassansa kiemurtelee, tehden mutkan mutkan perästä, milloin sinne, milloin tänne, melkein kuin ilman mitään järjestystä tai varmaa suuntaa. Ja pieniä omituisia saarekkeita on siellä täällä keskellä kosken kuohuja. Sanalla sanoen: aina vain jotain uutta, vaihtelevaa, ei hetkeäkään yksitoikkoisen samanlaista! — Tuota kaikkea ei voi kyllin sanoilla kuvailla. Ja sitten joka puolella nuot mitä omituisimmat, lumoavimmat näköalat, niitä rajoittavine, veneen kiitäessä joka hetki muuttuvine piirteineen, katsoitpa ylös eli alas koskea tai mille sivulle tahansa! On kuin koko luonto olisi ruvennut elämään ympärillämme. Jokaisen mutkan, jokaisen uuden, eteen aukeavan näköalan olisi tahtonut iäksi mieleensä painaa. Mutta koski rientää eteenpäin hetkeäkään pysähtymättä ja vene kiitää sen mukana. Ja niin kaikki on kerrallaan vaan silmänräpäyksen katseltavanasi, kuva toisensa jälkeen vilahtaa ohitsesi, jättääkseen tilaa aina uusille ja erilaisille. Mutta ei! En tahdo niitä kuvauksellani turmella. Nähdä ne pitää, nähdä, ihailla, hurmaantua… Todellakin, totta puhut runoilija sanoessasi:
"Jos nähdä tahdot ihmemaan.
Niin käyös Pohjolaan!"
Jospa tuosta kaikesta saisi nauttia vapaasti, minkään muun häiritsemättä! Sitten vasta siitä silmä oikein osansa saisi. Nyt meidän täytyi kuitenkin olla alituisessa jännityksessä, väliin kosken kuohuista kivikkoa alas kiitää, väliin köyden ja sauvonten kanssa venettä rantaa myöten pahimpien paikkojen ohitse ohjailla, missä se vaan päinsä kävi, lyhyesti, tehdä työtä henkensä uhalla. Niinpä jäi tietystikkin meiltä moni hieno piirre, moni kaunis kohta huomaamatta. Ja sittenkin, vaikka matkamme oli niin vaikea ja vaarallinen kuin sen vaan kukin mielessään kuvailla osaa, sittenkin unhotimme me kaikki vaikeudet, kaikki vaivat ja vastukset, niin hurmaantuneita olimme tuohon harvinaisen omituiseen seutuun. —
Kaikkia tuon matkan seikkailuja kävisi pitkäksi kertoa. Muutaman kuitenkin juttelen huvin vuoksi. — Saavumme tuon opas-Mikkomme varoittaman korvakkeen luo; arvasimme muodostaan sen siksi jo ylempää sen nähdessämme, kun näet Mikko oli paikan meille kuvannut parhaansa mukaan. Todellakin hankala paikka tuossa! Ei uskalla siitä summissa alas laskea, tuima kun on koski siinä ja kovin oudon muotoinen hiukan vaan nähtäväksi aukeneva taka-alakin. Koetamme siis päästä maihin korvaketta ylempänä olevaan kallion kainaloon. Kova koski tahtoo kuitenkin väen väkisinkin ryöstää mukaansa, kun ei ajoissa tullut varojaan pidetyksi ja kivikko esti sitten niin äkkiä kosken poikki pääsemästä; olimme näet laskeneet pitkin vastaista rantaa nähdäksemme eteenpäin mutkaan niin pitkälle kuin mahdollista. Ei siinä virtaa vastustellessa airot eikä sauvomet tepsi, poikki vaan murtuivat, kivien väliin kiinni tarttuen. Lähellä olimme kyllä jo rantaa, mutta kaukana ei ollut kosken korvakaan, jonne väkisinkin tahtoi niellä ja jossa maihin pyrkiminen olisi enään ollut turhaa, kun vuori jyrkkänä kallioseinänä kohosi vesirajasta. Ei auta muu kuin: yli laidan koskeen. Tuo temppu onkin äkkiä tehty, siksi lähellä rantaa kun jo kuitenkin olimme, ettei tuossa pahaa vaaraa ollut pelättävänä; muuta pelastuskeinoa ei ollut, jos ei mielinyt antaa virran viedä mukanaan. Ja niin pääsemme kuin pääsemmekin rantaan, vaikka vaivalla.
Paljon ei tuosta kuitenkaan apua lähtenyt. Rannalta käsin köydellä näet ei saattanut korvakkeen ohi venettä laskea, törmänä kun oli 75—100 metriä korkea, äkkijyrkkä kallioseinä. Rinteen päällekkään ei juuri mielellään lähtenyt kiipeilemään, nähdäkseen mitä mutkan takana eteen tulisi. Ja mitäpä tuo muutoin olisi hyödyttänytkään: sivuhan siitä oli kaikissa tapauksissa päästävä miten hyvänsä. Mikä siis neuvoksi?!
Sidomme kaikki köytemme yhteen ja saamme siten sitä noin 60 metriä. Kiinnitämme sen sitten lujasti veneen keulaan ja sovimme, että insinööri ja minä menisimme veneeseen, hoidellaksemme sitä sauvomilla minkä voisimme, tohtori taas jäisi rannalle ja laskisi köydellä venettä pitkin kallioseinän sivua niin pitkälle kuin köyttä piisaisi. Jos se kesken loppuisi, antaisi hän merkin ja silloin oli minun määrä puukolla katkasta köysi keulasta ja — antaa sitten veneen mennä oman onnensa nojassa siksi, kunnes saisimme alempana sen vauhdin pysäytetyksi ja rannalle pääsisimme, jos nimittäin emme ennen haaksirikkoa tekisi. Toivoimme kuitenkin, ettei niin hullusti kävisi. — Tohtorin taas piti köyden ylös lapettuaan kiivetä vuoren päälle katselemaan, mistä meidät löytäisi.
Hiukan hurjalta tuo tuuma kyllä tuntui, mutta eipä muutakaan ollut valin varaksi. Ja jos olisi ollutkin, niin, kun jo niinkin paljon olimme koskilla kolunneet minkään vahingon meitä vielä kohtaamatta, aloimmepa kenties! liiaksi luottaa onneemme, rohkeuteemme ja — taitoommekin.
Tuumasta toimeen! Tehdään niinkuin oli sovittu. Mutta kuten jo arvelimme, nuora ei yllä hetikään korvakkeen mutkaan asti. Näen että se loppuu: viittaus vaan, silloin se on jo poikki ja vene kiitää huimaa vauhtia alas kosken kuohuissa.
Hiukan omituiselta tuntui sydänalassa muutaman sekunnin, siksi kunnes pääsimme niin kauvas, että voimme nähdä mitä edestä tuli. Sitten kuitenkin rauhoituimme taas, kun näimme, että koski sievänä kuohuna jatkui kappaleen matkaa, sitten muuttuen hiukan tasaisemmaksi virraksi.