Suomen ja Venäjän raja kulkee juuri järven päitse, tehden siinä pienen polvekkeen. Oulankajoki, joka palasen matkaa on sekin rajana, lähtee järven päästä jatkamaan keskeynyttä kulkuaan. Nyt ei se kuitenkaan enään ole rauhallisen tyyni. Kohta järvestä alkaa se koskena ja kokonaista viisitoista koskea, pienet suvannot vaan välissä, on siinä jo tuolla penikulman taipaleella Vartiolammille mentäessä. Useat niistä ovat aika pahojakin. Itse ne kuitenkin kaikki laskimme, toiset perä edellä, soutaen vasta virtaan ja veneen vauhtia siten pidätellen, toiset taas melassa.
Kalaisia koskia oli niiden kerrottu olevan. Olimme varustaneetkin onkineuvot mukaan eikä yrityksemme turhaan menneetkään: kylään päästyämme oli meillä kummassakin veneessä kaunis kasa harreja, oikeinpa suuriakin, kolmen neljän kilon painosia. —
Luonto ei ole tällä matkalla enään samanlaista kuin ylempänä Oulankajoelle; sen arvaa jo koskien paljoudestakin. Maat ovat vuorisia, maisemat paikoin hiukan muistuttavat Kitkajokivarsia. Alempana tosin rannikot alenevat, mutta sen uhkeampina kohoovat tuolta etäämpää salojen keskeltä vasemmalla Pää-Nuorusen korkeat tunturit, oikealla taas muhkea Kivakkavaara. Itse Vartiolammin kylän seutu ei kuitenkaan ole mitään kaunista, se kun on rakennettu alavaan jokilaaksoon Nuorusen ja Kivakkavaaran välille.
Omituinen on kylä rakenteeltaan meidän suomalaisten mielestä. Se on tuota tavallista Venäjän Karjalan mallia, rakennukset yhteen sullottuina, siinä asuin- ja muut huoneet samassa ryhmässä, kaikki salvetut pyöreistä hirsistä "kurjen kaulalle", kuten suomalainen salvumies sanoisi. Pienet aukot, jotka voidaan luukuilla sulkea, ovat asuinhuoneissa ikkunoina. Tuommoisia taloja on siinä, toinen toistaan lähellä, pitkin jokivartta kymmenkunta; siinä koko kylä. — Mökkiryhmäksi tuota suomalainen sanoisi mieluummin, sillä meikäläisiä taloja tapaa Vaitiolammilla yhtä vähän kuin muuallakaan Venäjän Karjalassa; samanlaisia ovat kaikkein, niin rikkaampien kuin köyhempienkin rakennukset siellä.
Kovin houkuttelevilta eivät näytä päältäpäin nuo rakennukset. Menimme kuitenkin muutamaan sisälle, ihmisiä tavataksemme ja siistit ne siksikin tuvat sisältä olivat.
"Ka tjerveh tjerveh, ruotshi rukka!" saimme tuvassa työskentelevältä muijalta vastaukseksi tervehdyksiimme. Puoleksi leikillään teki hän vielä nuot tavalliset kysymykset: "onko rauha maassa" ja "onko metsä siivatoille — s.o. karhu elukoille — rauhan suonut", kertoi sitten kaikkien kyläläisten olevan talvikonnun teossa metsillä, ettei kuin joitain naisia ja "noapurin Pietro voarj" vain oli kotosalla.
Kappaleen aikaa muijan kanssa tarinoittuamme ja saatuamme ostaa häneltä suoloja kalojamme varten, palasimme veneellemme. Aikomuksemme oli mennä vielä jonkun matkaa jokea alemmaksi, kuululle Kivakkakoskelle, jonka halusimme nähdä; kalastusonneamme tahdoimme siellä myös koettaa. Ennenkuin kuitenkaan ehdimme lähteä, saapui rantaan "Pietro voarjkin" ja alkoi meitä "hoastattelemaan".
Siin' oli oikea Väinämöisen kuva! Mies vanha, kasvot perin karjalaiset piirteiltään, tukka pitkä ja valkoinen, samoin tuuhea partakin; ryhti arvokas, käynti reipas, liikkeet terhakat; päällä pitkä hamppuinen paita, sen ympäri vyötäisillä nuoran pätkä vyönä, hurstiset housut jalassa, pää lakitonna, tukka liehuen tuulessa, tuohiset virsut pistäen esiin repaleisten lahkeiden alta. — Semmoinen oli Pietro vaari, kun hän tulla viuhkasi tuossa pitkin ruohoista rannikkoa.
Pitkiin pakinoihin hänen kanssaan emme joutaneet. Yhtä ja toista hän kuitenkin udella ennätti. Meidän onkineuvomme ne erittäinkin ukon huomiota puoleensa vetivät. Ihmettelystään ei tahtonut loppua tulla, kun toinen saattajistamme piloillaan vielä vähän liikojakin pani onkivarustustemme hyvyydestä.
"Siin’ on siimaakin semmoista, jotta kun kala kiinni tartuttuaan tempasee, niin kolme syltää sitä joka kyynärästä venähtää… Ja perhojakin niin ottavia, että veneeseen kala niiden perään hyppää", veisteli hän näet.