Ylempänä pienemmissä koskissa oli laskeminen ollut enempi leikintekoa, vaikka tosin väliin hiukan vaarallistakin. Hyvänä kouluna ne sittenkin olivat meille olleet, sen huomasimme, kun isommille koskille tulimme. Niillä leikki todeksi kääntyi. Näihin kuvaukseni vasta oikeastaan kuuluukin. —
Onnellisesti laskimme Haapakosken väkevän yliosan, vaikka meno olikin hurjanlaista. Muutamassa kohdenkin, tulisimmassa koskessa ihan kuin ihmeen kautta pääsimme eheänä ohi muutaman vedenalaisen kallion, jonka laskija huomasi vasta silloin, kun vene oli juuri syöksähtämäisillään sen päälle. "Hyvää huomenta!" hän iloisesti huudahtikin tuon johdosta tervehdykseksi salakarille, kun se ohi vilahti. Miten kuten pääsimme kosken alemmasta matalastakin osasta. Tulimme sitten kahta neljännestä pitkälle Kaukonkarille. Hyvin meni sekin ja oikein vinhaa kyytiä. Melkein samassa vauhdissa saimme vielä Pankin komean koskenkin alle suhauttaa. Sitten meno muuttui.
Tähän asti oli Iijoki tyytynyt jokseenkin kapeaan uomaan ja olikin sentakia ollut kutakuinkin syvä ja vetevä. Nyt se tahtoi ruveta leveydellä pöyhkeilemään. Olikin se paikotellen melkein kilometrin laidasta laitaan. Tuosta seurauksena oli tietysti se, että kun vähä vesi noin laajalle alalle hajausi, ei sitä syvyydelle riittänyt kuin metrin verta suvannoissakaan. Ja kun kosket olivat yhtä laveita, niin ei niissä väylää ollut pahastakaan: koko leveydeltä lirisi vaan, niin että kahlaamalla niistä poikki pääsi. Niimpä olivatkin kilometrejä pitkät Pärräkari, Vaajankallio, Leppikoski, Piimäkoski ja Pahkakoski mitä kurjimmat kulettavat. Emme olisi uskoneet, että meidän Iijoella vielä täytyisi uudistaa Kuusingilla saamiamme kokemuksia, ryhtyä samallaisiin kulkukeinoihin, mutta niin kuitenkin kävi. Tuo tietysti sanomattomasti hidastutti kulkuamme. Meillä oli ollut aikomuksena mahdollisesti jo illaksi joutua jokisuulle, vaikka matkaa Kipinästä sanottiinkin tulevan suunnilleen kahdeksisen penikulmaa. Tuosta tuumasta meidän täytyi kuitenkin luopua, kun noilla neljänneksiä pitkillä karikoilla venettä kahlaillen kuletellessa päivästä melkein puolet menetimme.
Kierekki, Purkaja, Aittokari ja Tuhkakoski kuitenkin taas aika hyvää kyytiä antoivat, niin ettei ilta kovin pilalla vielä ollut, kun Siuruan jokisuun jo sivuutimme.
Kakon talossa käytyämme itseämme "muonittamassa", lähdimme laskemaan pahalta näyttävää Vauraskoskea. Siinäpä taasen pikku kommellus sattui. Näet erehdyttiin pois väylältä keskellä koskea ja tuossa tuokiossa oli vene kivillä poikittain. Siinä eivät auttaneet sauvomet: poikki vaan paukahtivat ja käsistä kirposivat, kun koski kovasti painoi niin että sauvomet veneen alle joutuivat. Arveluttavan paljon saimme jo vettä sisään, kun vene pari kertaa keikahti niin kallelleen, että koski kuohuna hulmahti laidan yli. Tiesi miten siinä olisi käynyt, ellei insinööri arvelematta olisi hypännyt koskeen maastajaloin ponnistellakseen. Muiden auttaessa sauvomilla minkä jaksoivat, sai kuin saikin hän, kaikki jäntereisen ruumiinsa voimat liikkeelle pantuaan, veneen käännetyksi taas kohti koskea. Kainaloltaan myöten kuohuvassa koskessa seisoen oli hänellä täysi työ tasapainoaan säilyttääkseen pohjan pettävillä kivillä. Itsepintaisena, kuten muutoinkin, ei hän kuitenkaan hellittänyt eikä veneeseen noussut ennen kun se oli kivikolta irti saatu ja vielä hänen uusi, äsken ostama sauvomensakkin ylös ongittu; se oli näet hänen kädestään kirvonnut, mutta kappaleen matkan päähän tarttunut kiville kiinni.
Sauvomalla palasimme kappaleen matkaa takasin koskelle ja sitten yritettiin uusi kerta toisen väylän kautta. Sievästi se vene nyt pujahtikin kallioiden lomitse ja sen enemmittä seikkailuitta pääsimme siitä pulasta.
Alempana kuohuva Anttikoski laskettiin onnellisesti, vaikka muutamassa kohden kahden kallion kären välitse pyyhkäistäessä kivi pakkausikin pahasti hyväilemään veneen kylkeä. — Kovanlaisia koskia olivat Kälkäjäkoski ja Kalanselkäkin, mutta hyvästi niistä sentään alas hurautettiin. Pimeä alkoi kuitenkin jo taasen niin ahdistamaan, ettemme enään Maalismaalle uskaltaneet lähteä, vaan laskimme kosken ylipuolella Niskalan rantaan ja jäimme taloon yöksi.
Täälläpä taasen huoli henkirievusta niin pahaksi paneusi tohtorillemme, että hän kaikin mokomin tahtoi toimittaa laskumiehen viimeisille koskille; lupasi yksinään maksaa laskumiehen palkankin, jos muut kukkaroaan säälivät. Alussa tuota tuumaa kyllä vastustettiin, mutta miten siinä sitten tuumiteltiin, niin tuli puheeksi, että kenties! siten joutuisimme puolelle päivin Iin Köyttään ja ehtisimme Pohjola-laivaan, jolla olimme matkamme alkaneet. Ja niin lopussa suostuttiin tohtorin tuumiin.
Toinen talon miehistä kuuluikin oikein "verolaskija" olevan, tiesi akkaväki meille kertoa. Hänen pakeilleen siis lähdimme. Ajan kiireellisyyttä mies valitti, kun näet oli juuri elonleikkuu alulla. Tuumi kuitenkin: "Voinhan minä nyt sentään parin kolmen kosken ohi teijät viijä, niin kentiesi alempana saatte muita taas laskumiehiksi". Kun maksun kanssa emme sanoneet tinkivämme, jos hän vaan lähtisi, niin suostui hän lopultakin saattamaan meidät jokisuulle asti. Ei siis muuta kuin: "Pötyä pussiin nyt muija ja joutuin!" komennukseksi emännälle, hieman pyhäisempiä vaatteita päälle ja niin oli hän valmis. —
Pitkä ja pahanlaatuinen oli Maalismaa, Tikkasenväkevä ei sitä paljon parempi, Hiijenpato todellakin hiidellainen. Viimemainitussa varsinkin oli väylä mitä vaarallisin: kierosti kulki se terävien kallionkärkien välitse niin ahtaalta, että molemmin puolin vene melkein kiviä hiipoi läpi kiitäessään.