Laskumiehemme oli oikea suomalainen luonteeltaan, tyyni, vakava ja harvasanainen. Ihmeissään hän kuitenkin oli, miten omin neuvoin olimme niinkin pitkälle päässeet, ja vielä lastiveneen kanssa. Arveli, kun vene ehtimiseen tahtoi hänenkin ohjatessa kiville kolahdella, jopa ihan kiinnikkin tarttui joitakin kertoja, jotta: "Kummapa on, kun ei enään näitä koskia laskia osaakkaan, niin ne ovat mataliksi käyneet… Ja tuo venekkin se niin oudosti pallerehtaa, kun on niin lyhyt… Eihän sitä taho arvata ensinkään viilettää". — Tuumipa hän jo, jotta tuskin olisi lähtenytkään, jos olisi arvannut, että veneemme niin syvässä kulkee. Tuntui näet vähän hänen laskumieskunniaansa loukkaavan tuo alituinen kiviin kasahteleminen. "Mutta kyllä nyt joki onkin niin kuivillaan, ettei moniin vuosikymmeniin ole vesi näin vähänä ollut", vakuutti hän. — Samaa sanoivat kaikki muutkin.
Hiijenpato oli kyllä jo niin paha, että hiukan olisi tainnut epäilyttää sille omin päin lähteminen, mutta pahemmat kosket ne kuitenkin olivat vielä edessä. Lallinkoski ja Ruohokari — varsinkin edellinen — olivat nekin väkeviä koskia, mutta Ikko ja Raasakka kuitenkin "päät käärivät". — Ne ovatkin koko Iijoen pahimmat kosket, etenkin jälkimmäinen.
Ikon ylipuolella arveli laskumies parhaaksi hiukan vähentää lastia ja niin saivat tohtori ja nuorempi insinööri, vaikkakin vähän vastenmielisesti, lähteä rantoja pitkin juoksentelemaan, kun meillä toisilla oli soutuvuoro. Roimissa miehin me siis lähdettiin noille ryöppyäville koskille.
"Saisi sitä vejellä taas lujempaa", tuumi laskumiehemme tyynesti koskeen tultua, vaikka kiskoimme jo minkä jaksoimme. Niin siinä saikin vetää, jotta silmät nurin päässä; koskessa soutaminen on näet paljon raskaampaa kuin tyynessä vedessä, kun näet virta painaa aironlapoja vastaan niin että tuntuu melkein kuin airot kiinni olisivat tarttuneet. Vene se kiiti kuin nuoli kautta vaahtoavien kuohujen, milloin kiepahtaen sinne, milloin tänne, mutta aina kuitenkin sievästi sivuuttaen taitavan käden tanakasti ohjaamana tuhoa ja surmaa uhkaavia pohjapaateroja.
Raasakassa, joka monena korvana putoaa jokseenkin jyrkkään kolean louhikon kautta, oli meno varsinkin hurjaa. Monin paikoin siinä kuohujen harjat mielivät veneeseen ehtimiseen vettä räpsiä. Tyyni laskumiehemmekin näytti tuossa jo hiukan jännittyvän, varsinkin muutamassa kohden, jossa vene kovimmassa koskessa oli poikki virtaan juoksutettava eikä se oikein mielinyt totella. Tuo tavallinen huolettomuus, jolla hän muita koskia oli laskenut, yhdellä kädellä vaan melaa hoidellen, toinen housuntaskussa, katosi vähäksi aikaa. Mutta niinpian kun kosken alle päästiin, oli hän taas entinen mies.
"Kylläpä siinä oli kovallainen koski", arvelimme me alas päästyä. "Ei taittu monta sekuntia sillä taipaleella viipyä".
"Onhan se… Vaan ei se nyt mitään… Tulvan aikana se vasta paha on… Monet lautat siinä on särkenyt, kun tämä valtaväylä tahtoo paljolla veellä niellä, ettei tavallista tietä saaren taitse aina saa ohjatuksi. Silloin se lautan rikki ruhjoo noita louhikoita vastaan ja katsokoot siinä silloin miehet eteensä, miten päänsä pärjäävät… Jo siinä kerta oli minullekkin huonosti käyvä, kun teki saman tempun", kertoi laskijamme.
Joki haaraupi näet kosken ylipuolella kahdeksi, niin että pienoinen saari jää väliin. Eteläpuolista, perkattua, tasapohjaisempaa haaraa lasketaan tukkilautat keväisin tulvan aikana. Toinen väylä on päältäpäinkin jo sen näköinen, ettei siihen ole lautalla laskeminen: hirmuista louhikkoa, jonka läpi koski ryöppyävinä kuohuina ja pyörteinä mennä myllertää. —
Jälellä olevat kosket — Pakasen väärä, Huovisenkoski, Merikoski, Uiskari, Venäjänkari ja Helsinki — eivät enään peloittavan pahoja olleet. Mataluus niissä tahtoi pahinna haittana olla, vaan keinoteltiin sitä niistäkin alas niinkuin jo monesta muusta sitä ennen.
Yhdentoista aikaan aamupäivällä saavuimme Iin Haminaan. Siellä emme sen kauvempaa joutaneet viivyttelemään kuin että laskumiehen maihin veimme. Sitten lähdimme loppumatkaa soutelemaan. Aika olikin jo täpärällä, jos mieli joutua laivaan, kun oli vielä penikulman taival Haminasta Iin Köyttään soudettavana ja luulimme Pohjolan sivuuttavan Köytän jo kello 2:n tienoissa. Pikimmältään vaan pistäysimme muutamassa talossa lyhintä tietä tiedustamassa. Neuvon saatuamme tartuimme taasen airoihin käsiksi. Ei joudettu edes palaa haukkaamaan, vaikka "kutsumus" kyllä olisi tuntunut kovakin olevan, kun koko päivänä emme olleet jumalan jyvää suuhun panneet.