XI. Iistä Ouluun.
Muuatta pientä Iijoen suuhaaraa soudettuamme hyvät matkat, saavuimme meren rantaan.
Omituinen oli se tunne, joka valtasi meidät aavan meren selän nähdessämme tuossa edessämme valkopäisinä jättiläisaaltoina kuohuilevan. Vettä olimme kyllä paljonkin matkallamme nähneet, mutta meri — se oli meille kaikille lapsuudesta asti niin tuttu, niin omainen, että mielihyvällä sitä taasen tervehti pitkästä ajasta: olimme meri-ilman lapsia. Tuntui muutoinkin siltä kuin nyt olisi tie taasen ollut vapaana edessämme, kuin olisimme nyt taasen päässeet muun maailman yhteyteen. Hyvästi olimme kyllä tuolla vaarojen, korpien, koskien, järvien sekä sydänmaan yksinkertaisten asukasten keskellä viihtyneet, niin edellisten kuin jälkimmäistenkin, mutta "suuressa maailmassa" kasvanut, hän kaipaa vaihtelua, monipuolisuutta, jota sydänmaan rauhalliset olot eivät voi ajan pitkään tarjota. Tuommoinen kyltyminen ei kuitenkaan yksistään ollut syynä meidän mielihyväntunteeseemme, vaan kentiesi suuremmassa määrässä se alituisten ponnistusten ja mielenjännityksen tuottama väsymys, joka alkoi jo meitä vaivata: nythän kohta matkan vaivat loppuisivat, koti virkistävän levon väsyneille matkamiehille tarjoaisi. Hauska oli kyllä ollut matkalle lähteä, hauska siellä ollakkin, mutta hauskinta kentiesi kuitenkin oli, kun kaikista sen vaivoista ja vastuksista sai nyt sanoa voitollisesti suoriuneensa. —
Epäilyttää mieli hiukan, uskaltaakko lähteä tuonne ankaran tuulen käsissä möyryävälle meren selälle pienoisella purrellamme. Turvallisiksi olimme kyllä itsemme veneessämme tunteneet pienemmillä vesillä, jopa ryöppyävillä koskillakin, mutta nyt tuntui se niin kovin pieneltä, niin vähäpätöiseltä tuon vihaisen valtameren sylissä. Ja sama paha onni, joka oli kiusannut meitä koko loppumatkan, oli haittana nytkin ja vielä pahempana. Tuuli oli näet ihan nokkavastanen ja niin ankara, ettei vene tahtonut soutamalla ruveta ensinkään eteenpäin pakenemaan, vaikka kuinkakin olisimme kiskoneet. Vedettiin kuitenkin vielä viimeisillä voimilla, vedettiin niin, jotta laudat nauskuivat kahden voiman — vastustavan myrskyn ja eteenpäin pakottavain aironvetojen — käsissä.
Kohtahan tämä kuitenkin loppuu, jos kovalle ottaakin aina viimeiseen asti! kehoteltiin toisiaan ja hangattiin hiljalleen eteenpäin.
Kun pääsimme saarien suojaan, niin sitten se vähän helpotti. Tuuli muutoinkin tuntui jo rupeavan tyyntymään. Epäilimme, että kunhan ei vaan olisi laiva jo jättänyt ja niin ponnistettiin vielä minkä suinkin jaksettiin. Kiirettä meidän ei kuitenkaan olisi tarvinnut pitää, sillä perille päästyämme ei laivaa pitkiin aikoihin näkynyt, ei kuulunut. Arvelimme jo, että se olisi mennyt sivu, joutamatta Röyttään tavallista mutkaa tekemäänkään. Olimme näet kuulleet huhuttavan, että laivalla pitäisi uuden kenraalikuvernöörin apulaisen palata tarkastusmatkaltaan pohjoisesta. Ja herroilla — niillähän on aina kiire matkoilla ollessaan.
Odottelimme tunnin toisensa perään. Aikaamme kuluttaaksemme kävimme eräässä englantilaisessa höyrylaivassa ja muutamassa suomalaisessa purjelaivassa, jotka lastasivat puutavaraa ulos vietäväksi. Purjelaivan kapteenin kanssa juttelimme yhtä ja toista. Kertoilimme retkestämmekin. Ihmetellen hänkin seikkailujamme kuunteli ja matkamme pituutta arvaillen virkahti: "No sehän on kerrassaan kuin kesäretki Englantiin".
Helpolta kyllä tuntui ajatellessa, että nyt se tuo paljon puhuttu matkamme kaikkine vaiheineen kohta oli lopussa. Vatsa ei kuitenkaan ollut tyytyväinen noihin mielihyvän tunteisiin. Mitäpä se tunteista älyäisi, kaiken kun aikansa tarvitsee arkipäiväsempiin toimiini Olimme kyllä aikoneet vasta laivalla oikein aimo puolisiksi panna, mutta ei siinä muu auttanut kuin käydä vielä kerran käsiksi noihin vanhoihin tuttuihin: leipään, voihin, kalaan ja hapanneeseen piimään. Ja ihmeen hyvältä ne taas maistuivatkin puolen vuorokauden paaston perästä, vaikka olimme luulleet niihin jo perin kyltyneemme tuolla viisiviikkoisella tuttavuuden ajalla.
Jopa vihdoinkin näkyy tuolla laiva tulevaksi. Kaukaa sen savun jo erottaa nyt kokonaan tyyntynellä meren pinnalla. Sitten kohoo vähitellen näkyviin piippukin ja pian koko laiva. Mutta ei se tainnut odottamamme ollakkaan, koska tuonne saaren taakse taas katosi… Kiusaksi alkoi jo hiukan käydä koko odottaminen.
"Kun olisi myötänen, niin viisi me koko laivasta veisaisimme: lasketeltaisiin omalla Täräyksellämme", jo muuan tuskauneena virkahti.