Vaan tuossahan se viimeinkin "Pohjola" pyörtää saaren päitse kaarevassa suunnassa lastaavia laivoja kohti. Muuan nykäys vaan airoilla ja olemme sen luona…
Iloisesti tervehtii kapteeni meitä kuin vanhoja tuttuja, toivottaen tervetulleiksi pitkältä matkaltamme.
Laivalla kaikki matkustajat keräytyvät uteliaina katsomaan noita oudonnäköisiä tulijoita. Eräs vanhanpuoleinen herrakin toimittaa vieressään olevalle uteliaalle rouvasihmiselle: "Kuuluvat olevan turisteja, jotka ovat tehneet hyvin intresantin kesäretken". — Kapteenilta kait hän oli jo ehtinyt sen tiedon saada.
Pian oli kapineemme laivaan nakatut ja vene laivan perään köydellä kiinni sidottu; arveltiin sen sielläkin nyt toimeen tulevan. Kone alkoi yksitoikkoisen jyskeensä ja niin lähti laiva kiitämään kohti Oulua…
"Meillä on täällä korkeita vieraita", virkahti kapteeni kättä tervehdykseksi puristettaessa.
Pian sen huomasimme itsekkin. Komeassa univormussa tuossa laivan kannella käveli edes takasin vanhanpuoleinen, ryhdikäs herrasmies, jonka arvasimme mainituksi kenraalikuvernöörin apulaiseksi. Oli siinä joukko muitakin pyyleviä herrasmiehiä, jotka lienevät "hänen ylhäisyytensä" seuraan kuuluneet. Huolimatta noista ylhäisistä vieraista oli kuitenkin vähäksi aikaa yleinen huomio kääntyneenä meidän puoleemme. Tuo hiukan niinkuin hiveli omanarvontuntoamme. Jopa jotkut "hänen ylhäisyytensä" seurueestakin näkivät hyväksi tulla puhelemaan kanssamme, kyselemään matkastamme. Hyvin juttumme näyttivätkin heitä huvittavan, heissäkin entisiä ylioppilasaikojen iloisia muistoja eleille herättävän. —
Omituinen sattuma, että kohtasimme laivalla myöskin sen herrasmiehen, joka menomatkallamme oli meitä puhutellut ja koko retkeä vaan "bagatellinä" pitänyt. Ihmeisiinsä meni nyt hänkin, kun seikkailujamme kuunteli. Ei hän sanonut uskoneensa, että tuo matka niin perin vaikea olisi ja sittenkin silloin hiukan epäilleensä, tokko se meillä suoriaisi. —
Omituiselta tuntui mielessä, lähetessämme Oulun tuttua satamaa. Tuntui kuin olisi ollut tavattoman kauvan jo siitä, kun noilta valkamoilta lähdimme, silloin iloisella mielellä ja hyvillä toiveilla. Nyt oli kaikki koettuna. Paljon olimme nähneet, paljon nauttia saaneet, mutta vaivan takana tuo kaikki oli ollut. Niin — empä luule liikoja sanovani, jos tunnustankin, että tuskin yksikään meistä olisi halunnut heti lähteä uudestaan moiselle retkelle; hauska se oli ollut kyllä kaikkine seikkailuineen, mutta samalla perin rasittava ja vaikea. Jonkun ajan kuluttua — sen kyllä arvasimme — nuo kaikki seikkailut vaan hauskoilta näyttäisivät, niitä nautinnolla voisi muistella ja muillekkin kertoa, mutta nyt ne olivat vielä liljan tuoreessa muistossa. Ruumiskin vielä liijan tuntuvasti muistutti ylellisistä ponnistuksista, pani tyytyväisyydellä ajattelemaan sitä lepoa, tyynempää arkielämää, johonka nyt taasen pääsisimme. Niinhän on kaikkienkin ponnistusten, kaikkien voitettujen vaikeuksien jälkeen, että ensimmäinen tunne on mielihyvän sekaisen väsymyksen, levon tarpeen. Sitten vasta, kun on jälleen virkistytty, tuntuu vaikeuden voittaminen sitä mieluisammalta, sitä hyvältähipovammalta mielelle, kuta suurempia ponnistuksia se on vaatinut. —
"Salmen" satamassa astuimme taasen omaan alukseemme, soudellaksemme saarella olevaan huvilaan, josta olimme lähteneet.
Suhahtaen vastasi veneen keula rannan hietikkoon ja niin siis päivää vaille viiden viikon kuluttua lähtöpäivästämme eli elokuun 7 päivänä "Täräyksemme" ainakin palasi lähtövalkamaansa, jota sen ei liijoin kukaan ollut uskonut enään näkevän.