Kello tuli vihdoin 1 aamulla. Pataljoona asettui riveihin, upseerit astuivat osastojensa eteen puoli ääneen tervehtien: "hyvää huomenta pojat!" johon hiljaa kuului vastaukseksi: "Jumala varjelkoon herra…"

Vielä muutamia viimeisiä kehoituksia, niinkuin esim.: "älä ammu ennen kuin näet vihollisen jyvän päältä", — "seuratkaa minua", y.m., y.m. Siihen saapuivat pataljoonan päällikkö taapinensa ja prikaatin päällikkö kenraali Ellis niinikään taapinensa, ja lyhyen "Isä meidän" perästä kuului vihdoin "mars!" Hiljaa ja vaijeten astuivat miehet viinimäkien ohitse kylän sivua myöden; siellä täällä näkyi tummia varjoja, jotka nopeasti kiitivät edestakaisin: ne olivat kubanilaisia kasakoita ja heidän aseveikkojansa Terek-joen rannoilta — voimakkaan runkoisia, tummissa viltti-kauhtanoissaan, joiden somaa pukua kaunistivat heidän rinnalla kannettavat hopeiset patruuna-säiliönsä, liepeellä koristettu sapelinsa, tikarinsa ja pistoolinsa. — He tulivat ja katosivat yhtä äkkiä, nämät aron pojat, joita ei kukaan vakoilemassa voita.

Tie kävi alaspäin maissipeltojen lävitse, siellä täällä vanhojen nikamaisien tammien ja pähkinäpuiden siimeksessä. Jota enemmän lähenimme Wid-virtaa, sitä enemmän kävi maa mäkiseksi ja epätasaiseksi ja peltojen sijaan ilmestyi nyt pientä tammimetsikköä. Yhtäkkiä näkyi edessämme kaita hopean hohtava viiva, se oli Wid-virta.

Pian olimme ehtineet sen ranta-äyräille, joka melkein pystysuoraan kohosi veden pinnasta muutamia sykliä ylöspäin. Niiden pohjassa vieri virran kirkas vesi tasaisien, kiiltävien kivien ylitse; me kahlasimme sen ylitse. Vettä ei silloin ainakaan ollut erin paljon — ainoasti noin puolitoista jalkaa, mutta ei kahlaaminen sentähden helppoa ollut, sillä kivet joen pohjassa olivat liukkaita. Heti meidän jäljessämme tuli kaartin jalkaväen tykistö — täyttä karkua ajoivat he tykkinsä virran ylitse, niin että vesi roiskui korkealle. Kun me katsoimme taaksemme kohtasi meitä sotamiehen silmälle kaunis näky. Kylästä alaspäin käyvällä tiellä astui kaartin jalkaväki-rykmentit; siellä täällä kiilsi kuutamossa sapeli, tuolla painetti taikka joku kiiltävä tykki; hevoisten hirnunta ja päristäminen, kohiseva virta, hopean hohtavana, ja näiden takana tumma metsikkö, — kaikki vaikutti, että kuva oli viehättävä.

Tuskin olimme tulleet joen ylitse, joka tällä kohden oli noin 40 jalan levyinen, ennenkuin asetuimme taisteluasentoon, valmiina vastustamaan vihollista, jos se ulisi niin uskalias, että rohkenisi hyökätä H. M:tinsa kaartin kimppuun. — Kun tuota ei kuitenkaan vielä ollut odottamistakaan, niin sopii tämän asettamisen pitää vain varovaisuutena; siinä seisottiin noin puolitoista tuntia, jonka jälkeen ruvettiin astumaan Gorni-Dubniakia kohden. — Upseerit panivat patruunat revolvereihinsa, tarkk'ampujat kunnostivat muutenkin kunnollisia pertaanilaisia tussariansa ja tykkimies pyhkäisi viimeisen tomun kirkkaasta tuliputkesta. — Eteenpäin vaan Sofian ja Plevnan välistä tietä kohden kävi matka sylen korkean maissin lävitse, — Ilma oli ihanaa, vaikka kovin kylmää (kaikissa ojissa ja lätäköissä oli paksu jää). — Tuolla etäällä Plevnan törmien takaa pilkisti jo auringon ensimäiset säteet, jotka vaivalloisesti voivat tunkea sen sumun lävitse, joka yhä vieläkin keijui Wid'in ympärillä.

Me tulimme pian isolle tasangolle, jota pohjoisessa rajoitti etäällä oleva kivitie, lännessä harva metsä, jonka päällitse näimme valkeita savupilviä nousevan: ne olivat ensimmäisistä laukauksista, — Sattumalta tulin katsoneeksi kelloa; se oli silloin 1/8 8 e.pp. Pian käännyimme vasemmalle (länteen) päin, ja olimme silloin asetetut seuraavasti: 1:nen pataljoona (eversti Ebeling'in johdolla), ja meidän (3:mas) pataljoona ensi rivissä, 2:nen pataljoona (eversti Gripenbergin komennolla) ja 4:jäs (kreivi Kleinmichel'in johdolla) toisessa rivissä. Kullakin pataljoonalla oli kaksi komppaniaa edessä ensi rivissä ja varana niille oli heti niiden takana toista kaksi komppaniaa. Sitten, 5 patteria (32 tykkiä) meidän oikealla siivellämme, astui urhea prikaatiimme eteenpäin ahdistamaan vihollista idästä päin, 2:sen kaartin jalkaväkitivisjoonan lähetessä etelästä ja rumanialaisten pohjoisesta. Me lähenimme yhä Turkkilaisten jääkäri-riviä, joka nähtävästi vetäytyi varustuksiinsa; laukaukset kuuluivat joka minuutti yhä selvemmin. — Meidän jääkäri-ketjumme vastasi näihin tervehdyksiin muutamalla yksityisellä ampumisella.

Joutuisan marssin perästä tulimme me noin 1/4 tunnin perästä, tungettuamme orapihlaja-viidan lävitse, suureksi osaksi maissipelloksi raivatulle tasangolle, toisella puolen mainittua metsää, ja nyt kuvautui eteemme sotaisa näky. Meidän oikealla puolellamme, pitkin tietä ajoi täyttä karkua ratsu-tykistöä, kaartin husaareja ja ulaaneja asemillensa, niiden edessä seisoi 4 jalkapatteria, jotka turkkilaisten varustuksiin ampuivat yhden kranaatin toisensa perästä. Vasemmalta puoleltamme läheni isoja, tummia sotajoukkoja samalle päin kuin mekin; niiden tykistö oli jo toimessa ja niillä näkyi olevan hyvä asema pienellä törmällä. Me astuimme nopeasti eteenpäin, jätimme 4:nen pataljoonan tykistömme suojelusväeksi ja pian se jäi ison matkaa meidän jälkeemme. Edessämme näkyi jo selvään turkkilaisten rintavarustukset tarkk'ampujia varten ja niiden takana törmällä niiden päävarustukset. Me riensimme yhä vaan eteenpäin tasangolla… kunnes yht'äkkiä muutamia tunnetuita ääniä kuului — ensimmäiset viholliset luodit vingahtivat ohitsemme. Alussa ne kuitenkin menivät ylitsemme mutta kun olimme ehtineet vielä sata askelta eteenpäin, näin minä jotakin, joka ei milloinkaan mielestäni haihdu; minä näin ensimmäisen meidän miehistä kaatuvan; — hän kaatui muutaman askeleen päästä minusta — luoti tuli vatsaan, mutta hän ei kuitenkaan kuollut heti. Ei tuo poika parka juuri suurin vaikeroinnut mutta hänen suonenvedon tapaisia liikkeitänsä oli tuskastuttavaa katsella. — Ja kuitenkin! — mitäpä vielä sain nähdä tänä muistettavana päivänä!

Ennenkuin aurinko tänä päivänä on laskenut on moni suoni lakannut tykkimästä, moni sydän sykkimästä ja moni sielu sammunut niissä ruumiissa, joiden hengettömiä runkoja tallataan kedolla. Yksi hetki ihmiselämässä on epäilemättäkin määrätty hänen kuolin-hetkeksensä. Mutta se tunti, joka kerran kullekin ihmiselle lyö, näyttäikse selvempänä sille, joka astuu taistelutantereelle, kuin sille, joka järjestetyssä yhteiskunnassa toimii jäljellä olevien päiviensä toimittavia askareita. Äänettöminä kuin varjot kiitävät elämän kaikki muistelmat ihmis-hengen siiman ohitse, sen hyvät ja huonot teot, sen luokse-pyrittävät määrät ja sen pettyneet toivot, sen tyhjät haire-kuvat.

* * * * *

Luotia alkoi jo tulla taajemmin; lyhyt huudahdus silloin tällöin kuului — mutta ei kukaan kääntynyt sen syytä katsomaan — ja turhaa se olisi ollutkin. — — Kummallisen tunteen nämät ensimmäiset luodit antoivat, ainakin minulle; ei se kuitenkaan ollut niin pahanluontoista, kuin minä olin kuvitellut; ehkä oli siihen syynä, että luotien vinkuna oli vanha tuttu pilkkaanampumispaikalta. Pahinta oli kuitenkin alussa nähdä kumppanien kaatuvan vierestä, voimatta niiden kärsimisiä lieventää. —