Me huomasimme että nyt oli lähdön aika tullut, nousimme siis ylös ja lähdimme pois, ensin kuitenkin suomalaisen tapaan sanoen heille: "hyvästi", johon myös jotakin vastattiin, mutta josta emme mitään ymmärtäneet.

Meillä oli vielä tuoreessa muistossa päivät ennen lokakuun 12:tä päivää, että oikein Jumalaa kiittäen tervehdimme sitä aurinkoista päivää, joka Jeni Barkatsissa heti loisti vastaamme. Tänne jäimme 10:ksi päiväksi. Koko tämän ajan oli päivät mitä kauniimpia. Yöt olivat tosin kylmiä, maa oli aamuisilla huurteessa, ja eräänä yönä oli vesi sangossa teltin edessä jäätynyt, mutta kun päivä oli tunninkin paistanut, oli ilma lämmin ja vilustuneet soturit muuttuivat elävämmiksi niinkuin lumikukka toukokuussa. Kun tulimme Barkatsiin olivat sotamiehet sekä viluisia että märkiä; mutta vaikka seuraavana päivänä aurinko poistikin nämät huolet, jäi kuitenkin ensimmäisiksi päiviksi pahempi vihollinen kärsittäväksi, nimittäin — nälkä. Juuri tämän seurauksena nimittävätkin sotamiehet tämän kylän "nälkä-kyläksi", ja syytä oli sanoakin niin. Leipää ja suolaa ei ollut ollenkaan, ja vaikka ryhdyttiin mitä tehokkaimpiin keinoihin, siihenkin esim. että koko kylän väestö pantiin leipiä leipomaan, ei se meidän olojamme parantanut. Sillä näitä kuumassa tuhassa paistettuja happamattomia maissikakkuja, ja yhä vaan samaa suolatonta lampaan soppaa kävi tosin niin tuiki nälkäisen väen kuin mekin olimme syöminen, mutta pian tämä ruoka näytti meille terveyttä vihaavan laatunsa. Ripuli ja muu vatsatauti rupesi miehissä ilmestymään. Aika olikin jo täpärällä, kun vihdoin leipää, suolaa ja härkiä tuotiin meille. Kaunis ilma teki parastansa, ja muutaman päivän perästä oli mielen- ja terveyden-tila melkoisesti parantunut. Ja kun eräänä aamuna tieto levisi leiriin, että eräs sotakauppias oli saapunut lähistölle, riensi kaikki, jolla vaan jalkoja oli, täyttä karkua jotenkin huonosti varustetun kuorman luo. Olisihan tässä kuitenkin saanut monet tarpeensa täytetyksi, mutta ei siinä ehtinyt urkkia mitä myyjällä oli; kysymys oli vaan mitä voi saada. Vähässä ajassa oli hän mahdottomiin hintoihin myynyt kaikki varansa ja joka oli saanut palasen juustoa taikka makkaraa vei sen riemu-kulussa teltille.

Leiri-olomme oli muuten hiljaista ja rauhallista. Joka aamu pidettiin lyhyt rukous, ja sitten meni kukin askareillensa. Nuoret, seikkailuja haluavaiset vakoilijamme tekivät yhtämittaa retkiä turkkilaiselle alueelle, josta he toivat mukanansa sotasaaliita, joskus vähän olkia taikka heiniä, toisten viinirypäleitä, jostakusta onnensa nojaan jätetystä viinimäestä, josta he kerran muun muassa saivat käsiinsä satuloitun hevosen, sekä toisten useoita pienen kasvuisia, mutta hyvän-juoksuisia ja kestäviä turkkilaisia hevosia, jotka puoli villissä tilassa liikkuivat meidän leirimme alapuolella olevalla tasangolla. Tämä tasanko ulottui, niinkuin jo sanottiin, muutaman penikulman etelään päin, ja sen lävitse juoksi noin 4 virstaa meistä Wid-virta. Sen takana käy tie Plevnaan, jolla me ensimmäisinä päivinä tähystimillä saatoimme nähdä pitkiä koilliseen päin liikkuvia viivoja, luultavasti turkkilaisia tavarastoja. Jos niin oli, oli siinä monia satoja kuormia. Iltaisin ja öisin näimme turkkilaisia valkeita etäällä meistä, muutamat niistä olivat kohdallansa ja ne loistivat luultavasti Gorni Dubniakista, toisia muuteltiin jokainen yö. Kaikki tämä oli luonnollisesti yhä puheen ja mietteen aineena. Me kyselimme ja arvailimme minne meitä oikeastaan piti vietämän. Näinä päivinä saimme tiedon Muktar-pashan häviöstä ja Wenäjän joukkojen voitoista Kaukaasiassa, jonka tiedon me Bulgariassa, katsellen Balkanin harjuja, jotka etäällä "pilviä pistelit", sydämmellisellä mielihyvällä ja riemulla otimme vastaan. Sitä toiveellista ja soturillista mieltä, jota tämä voitto-uutinen meissä vaikutti, lisäsi ja elähytti toinenkin samaan aikaan sattunut tapahtuma. Meitä oli siellä koossa 2 tivisjoonaa ja tarkk'ampujaprikaatti sekä tykistöä ja ehkä vielä enempikin väkeä, sillä kaikilla mäillä ja kaikissa laaksoissa paloi iltaisin tuli tulen rinnalla, mutta ei kukaan vielä tietänyt sanoa mitä tuleman piti. Silloin saapui eräänä päivänä kenraali Gurko ja ilmoitti sotureille, että H. M:tinsa oli antanut hänen tehtäväksensä viedä sinne kokoontuneet kaartin joukot vihollista vastaan. Gurkon nimikin jo vaikutti meihin myötäisen tunteen, joka ei vähentynyt, kun näimme sen miehen, josta tämän sodan aikana oli niin paljon kuultu, puhuttu ja kirjoitettu. Kenraalin koko olo osoittihe selvästi sodan leikkiin tottunutta miestä; hän oli ponteva, kylmä, vakaa ja rohkea. Ne toimet, joihin hän heti ryhtyi, herättivät myöskin luottamusta. Niiden pohja-aate oli nähtävästi: Ei alentaa vihollisensa arvoa! Jättää pois kaikki tarpeeton kiire! Vakaisuus ja järjennäinen valmistus! ja kun kaikki on kunnossa, silloin vasta eteenpäin kylmällä mielellä voittoon taikka kuolemaan. Niiden vaivalloisien marssien ja kärsimisien perästä, joita olimme kokeneet, vaikutti meihin kenraali Gurkon läheisyys erinomaisen virkistävästi.

Vielä muutama päivä käytettiin valmistuksiin, joista muun muassa mainittakoon, että nahka-reput nyt jätettiin pois ja kun kaikki oli valmiina, saimme lokakuun 23 p:nä käskyn, kello 1 yöllä lähteä Wid-virran luo, kahlata sen ylitse Sirikovan kylän kohdalla ja sitten kello 6 1/4 alkaa ahdistamaan turkkilaisien varustuksia Gorni Dubniakin kylän luona.

III.

Gorni Dubniakin tappelu.

Me marssimme Jeni Barkatsista, oltuamme siellä niinkuin sanottiin 10 päivää odottamassa 2:sta kaartin jalkaväki-tivisjoonaa, jonka piti Gorni Studenista tulemaan meidän seuraamme täydentämään kaartin joukkoja, joihin nyt kuului 53 pataljoonaa, 27 eskvadroonaa ja noin 150 tykkiä, kaikki kenraali Gurkon komennon alla. Me tunsimme tykönämme, että meidän nyt oli uudistaminen Suomalaisten ikivanhaa soturimainetta, että meidän nyt oli näyttäminen itsemme Narvan, Leipsigin ja Lechin uroiden kunnollisiksi jälkeläisiksi; — että meidän nyt oli osoittaminen, että me taisimme muutakin kuin paraatikentällä itseämme kunnostaa; ja — miksi en sitä tunnustaisi? — vakuuden ja epätiedon tunne valtasi silloin meitä kaikkia. — Ei sentähden, että meihin olisi pelko päässyt vaikuttamaan, ei! — mutta tämmöinen tappelu on usein onnen uhka-peli, jossa pieni arvaamaton väliseikka usein vie paraammatkin tuumat tuhoon. Niinpä täälläkin, — etenkin kun tiedettiin että Gorni Dubniak oli erinomaisen hyvin varustettu linnoitus, että Turkkilaiset tiesivät tämän taistelun määräävän Plevnan kohtalon ja viimeiseksi mahdollisuus, että niinhyvin Osman Plevnasta kuin Sjelket Telish'istä rientäisi Gorni Dubniakin avuksi; asia oli siis arveluttava.

Kello 5 j.p.p. lokakuun 23:ttä päivänä saatiin lähtö-käsky sekä ilmoitus, että kaikki tulet piti sammutettaman kello 7, jolla piti Turkkilaisia harhautettaman; miehille annettiin ryyppy kullekin ja ruokavaroja kahdeksaksi päiväksi.

Kuu nousi; ilta oli kirkas ja kylmä. Tuolla etäällä etelässä siinti Balkanin lumen peittämät harjanteet, joille laskeuva aurinko loi viimeiset ruusuiset säteensä; äänettömyys oli salaisen tapainen, mutta syvä. — Silloin tällöin kuului etuvartijoiden huudot, etäinen koiran haukunta, taikka tykin ammunta Plevnasta; — kaikki tuntui erämaan tapaisen autiolta ja kolkolta kuun surumielisessä valossa. Siinä merkityksellinen kuva; hävittämätön niinkuin moni muukin, joka kohtaa soturia hänen verisillä retkillänsä.

Ilma oli kylmä ja Wid-virrasta noussut sumu lisäsi sitä yhä. Teltit olivat jo otetut alas ja sen kappaleet annetut miehien kannettaviksi; kaikki oli valmiina; viimeistä "mars!"-sanaa ei vielä vaan sanottu. Sotamiehet istuivat taikka olivat pitkänänsä kytevien puurunkojen ympärillä, hiljaa puhellen keskenänsä. — Kodista paraasta päästä puhuttiin; — "Kyllä nyt olis hyvä olla kotona — mutt'ei auta itku nyt." — "Saas nähdä kuinka moni mies meidän komppaniassa illallista syö." — "Jos huomenna onnellisesti loppuu päivä ja Turkkilainen piestään, niin kenraali lupaa ryyppyjä antaa meille." — "Tokkohan ilmoitetaan vaimolleni, jos minun tappavat?" — j.n.e. Muuten oli rohkeus yleinen — pelkoa ei osoittanut kukaan ja rekryytit (viimeksi palvelukseen tulleet) vähimmin.