Dolni Dubniak'iin me jäimme marraskuun 14:teen päivään. Olomme siellä alkoi jo lopulta käydä yksitoikkoiseksi, Tosin emme olleet varsin tyytyväiset kohtaloomme marssin ajalla Gorni Studenista Jeni Barkatsiin sateen ja usein nälänkin tähden, mutta suurempaa tyytymättömyyttä oli yksitoikkoinen olo Dolni Dubniakissa saada aikaan, vaikka siellä oli yllin kyllin ruokavaroja, ja muitakin tarpeita oli siellä helppo saada sotakauppijoilta, joita sinne oli kokoontunut.
Vähän sen jälkeen kuin olimme tulleet Dolni Dubniak'iin kiihoitti mieliämme kaksi uutista, joista toinen tiesi että Dolni Dubniak'in antauminen oli meidän sotaretkemme loppu, toinen että H. M:tinsa Keisari pian tulisi kaartin joukkoja tarkastamaan. Ainoasti jälkimmäinen näistä huhuista puhui totta. Kun trossi oli saapunut ei ollut kovin vaikeata näyttäytyä korkealle tarkastajalle joksikin hyvässä kunnossa.
H. M:tinsa saapui ja ratsasti kunkin joukon luo, joka tervehti häntä kunniamarssillansa; Hän kiitti heitä Gorni Dubniak'in voitosta, joka oli hänelle tuonut tiedon siitä, ett'ei Hänen kaartinsa ole velttoutunut.
Meidän pataljoonalle hän ilmoitti seikan, joka näin sodan ajalla oli suuremman merkityksellinen kuin moni luulikaan. Hän, näet, ilmoitti että hän oli koroittanut meidän pataljoonamme päällikön eversti Ramsayn kenraalimajuriksi sekä määrännyt hänen Semenovan kaartin rykmentin päälliköksi, jota virkaa hänen heti piti ruveta toimittamaan. Suomen kaartin pataljoonan päälliköksi oli määrätty Permin rykmentin päällikkö eversti Procopé.
Marraskuun 11 päivänä lähti eversti Ramsay uuden virkansa toimitukseen, ja heti tarttui päällikkyyden ohjiin pataljoonan nuorempi taapi-upseeri, everstiluutnantti Sundman.
Päivän toimijärjestys oli seuraava, aamurukouksen perästä äkseerautettiin miehiä, sitten tuli päivällinen ja sen seurassa lepo, sitten taas hämyssä pieni harjoitus, kunnes soittokunta kello 7 illalla puhalsi tapton (iltarukoukseen). Kun yöllä olimme täydessä unessa pisti kai Plevnan puolustajan Osman pashan mieleen tehdä itseänsä muistetuksi, sillä yhtäkkiä jyrähti väliin aimo kanuunan pauke, joka ei kuitenkaan vaikuttanut meihin muuta, kuin että käänsimme kylkeämme, sovitimme päämme paremmin pään-alusellemme, joka ei ollut mikään muu, kuin — reppumme, vedimme sinellin korvillemme ja — nukuimme uudestaan.
Joskus tapahtui, että koko leirissämme jostakin vähäpätöisestä seikasta nousi aika liike. Kerran oli pieni seikka vähällä tulla sangenkin vakaiseksi. Trossin ympärillä oli aina muutama teuras-elukka pataljoonan tarpeeksi, joita oli vartioimassa erittäin sitä varten määrätty komanto; näitä vahtimiehiä kutsuivat kumppanit ivaten "härkä-postiksi". Yksi näistä neli-jalkaisista vangeista oli kuitenkin — kai — ruvennut aprikoimaan eiköhän vapaus olisi parempi kuin teurastus-penkki, ja, pannen tuuman toimeksi, lähtenyt juoksemaan minkä ikänäkin pääsi, mutta härka-postit olivat myöskin — virassansa uutterina — valmiina juoksemaan perässä. Muuan sivulta päin tätä kilpa-juoksua katsellut ensikomppanian mies piti kuitenkin tämän polvisuonia ponnistavan yrityksen turhana, oikaisi siis pyssynsä ja ampui 300 askeleen päästä karkurin kuoliaaksi. Tälle tarkkaan ampumisen todistukselle me kumppanit vaan nauroimme, mutta eivätpä päälliköt ja etenkin prikaatinpäällikkö niin, koska leirissä ampuminen oli kovasti kielletty. Miehelle piti annettaman tarpeen-mukainen löylytys, mutta koska meidän sota-sääntömme kieltävät hemmoisen, sai sota-tuomarimmekin tästä vähän tehtävää. Monien harkkimisten perästä päätettiin panna mies kahdeksi päiväksi arestiin. Tätä kertomusta huhuttiin sitten monessa paikassa ja lopulta oli härkä muuttunut mieheksi ja tuo mainittu kahden päivän aresti syyllisen hengeltä ampumiseksi.
Niinkuin jo sanottiin oli lähtömme määrätty marraskuun 14:ksi päiväksi, kello 6:ksi aamulla, jolloin piti ruvettaman marssimaan Orhaniaa kohden. Viimeinen yö Plevnan edustalla oli meistä kaikista joksikin kolkko. Ennen mainitsemamme huhu, että muka pääsisimme kotiin oli sen vaikuttanut, sillä nyt ei ohjattukaan kulkua kotiin päin, vaan päin vastoin yhä enemmän eteläänpäin, aina vaan kauvemmaksi pohjamme periltä etelään, niinkuin toivoimme, aurinkoisiin maihin. Kolkot hetket vierivät hiljaan ja vitkaisesti, mutta ne kuluivat kuitenkin. Lähtöhetki tuli siis, komantosanat kaikuivat ja pataljoona asettui tilallensa prikaatissa, ja pian ei mikään muu, kuin kanuunan ammunta Plevnasta muistuttanut meille oloamme Dolni Dubniakissa.
Pilvettynyttä taivasta valaisi kelmeä ja voimaton syys-aurinko. Me marssimme Gorni Dubniakin taistelu-tantereen lävitse. Monet puuristit, saaliinhaluisien koirien ja petolintujen taisteleminen kuolleiden eläimien, etenkin hevoisien, jäännöksistä, ympärillä oleva kurjuuden ja häviön näky, kaikki osoitti, että kuolema täällä oli herrana. — — —
Tuolla etäällä näkyy tammimetsikkö, jonka pienien puiden suojassa kaatuneet kumppanimme lepäävät! — —