Ylöjärvellä, toukokuussa 1880.
Kunnioituksella Arvo L—nd.
I.
Valmistukset ja matka Tonavalle.
Suomen kaartinpataljoonan sotaharjoituksia leirillä, kesällä v. 1877 Krasnoje-Selon kylän lähellä Inkerinmaalla, oli toimitettu tavallisuuden mukaan, mitään erinomaisia tapahtumia väliin tulematta.
Mieliä piti kuitenkin kiihkossa Wenäjän armeijan taistelut pohjois-Bulgariassa. Erinomaisen ihmeteltävänä seikkana pidettiin arvaamattoman onnistunutta "Tonavan ylimenoa" ja kenraali Gurkon rohkeata retkeä Turkinmaan sisuksiin. Mutta jo kuului vastaisiakin uutisia. Plevnassa oli Osman pasha ajanut Wenäjän laumat verisin päin takaisin. Hänen urhea puolustuksensa muutti pian ruusuiset voiton toiveet päinvastaiseksi totuudeksi ja venäläisten oli välttämätön hankkia uusia joukkoja sodan taistelu-tantereelle.
Näiden seikkojen tapahtuessa etelässä läheni leiriaika loppuansa. Jonkinlaista levottomuutta oli kuitenkin helppo huomata sotureissamme. Näytti siltä, kuin olisi kukin hetki hetkeltä odottanut jotakin tavallisia oloja mullistavaa uutista, mutta vielä oli kaikki hiljaa. Sotaharjoitukset lopetettiin, pataljoona tuli kotio Helsinkiin, eikä vieläkään kuulunut mitään kasarmioloja muuttavaa seikkaa. Kaikki oli entisillään, siksi kuin elokuun 3 päivänä, pataljoonan palattua paraatista, jota pidettiin H.M. Keisarinnan nimipäivän tähden, pataljoonan päällikkö kasarmin pihalla ilmoitti sille, että hän edellisenä päivänä oli saanut sähkösanoman, joka ilmoitti, että "Hänen Majesteettinsa oli armossa nähnyt hyväksi määrätä kaartin sota-jalalle laittamisen, sekä tämän pataljoonan täydentämisen, sodan ajalla määrättyyn suuruuteen, ja sen vara-komppanian toimeen-panemisen."
Tämän ilmoituksen vastauksena kaikui raikkaita hurraa-huutoja. Nyt oli Suomen sotureille annettu tilaisuus uudistaa ja lisätä ikivanhaa soturi-mainettansa.
Nyt oli siis kaikin kiiruin ryhdyttävä sotatoimien varustamiseen, mutta lyhyen ajan suhteen näytti tämä milt'ei mahdottomalta. Kaikki saatiin kuitenkin määrätyksi ajaksi toimeen. Löytyi kyllä miehiä, jotka olivat valmiit heittämään pois aurat ja kuokat tarttuaksensa miekkaan ja arvaamattoman lyhyellä ajalla oli pataljoonan miehistö saatu täysilukuiseksi. Siinä, näet, on rauhan aikana noin 400-600, mutta sodan aikana 1,000 miestä.
Mutta ei sillä hyvä, että oli miehiä; niille piti myös opetettaman sotatemput, eikä se ollut mikään muutaman päivän työ. Tuskin oppivat viimeksi tulleet auttavasti tekemään käännöksen "oikeahan!" ja "vasempahan!" kävi usean niinkuin "Sven Tuuvankin" että vaikka käsitys oli huonolla kannalla, niin oli tahto ja sydän hyvällä ja tämäpä juuri helpoittikin harjoittelemisen ponnistuksia. Kullekin sotamiehelle annettiin uusi täydellinen vaatepuku, sen lisäksi suvi-housut ja voimistelu-paita, kaksi palttina-paitaa, vara-saappaat y.m. pieniä naurettaviakin tarvekaluja; kaikki nämät tupattiin vasikannahkaiseen reppuun seljässä kannettavaksi. Näiden lisäksi tuli vielä leipä-pussi ja vesipullo. Pataljoonan ase-hoitajan toimena oli 120,000 patruunan hankkiminen ja pyssyjen jakaminen. Trossin varaksi ostettiin 67 hevoista ja pantiin kuntoon 33 vaunut. Niihin sovitettiin kassa-kistu, ruokavaroja, räätälin, puusepän ja rautasepän tarvekaluja, sairasvarusteita, patruuna-kistuja y.m. Mitä upseerien varustamiseen tulee, en sitä niin tarkoin tiedä, mutta epäilemättäkin olivat he pitäneet huolen siitä, että mahdollisuuden mukaan saisivat salonki-mukavuuttansa yhä edelleenkin, keskellä sodan pauhinaakin, pitää entisenä voimassansa. Kumminkin kuulin puhuttavan, että sittekuin oltiin vihollisen rajojen sisällä, upseerit, sotamiehen nakerrellessa kuivaa leipää, suolaa ja joskus liharippuistakin ja juodessa vettä päälle, söivät "rostbiffiä", soijaa, hanhenpaistia ja herraties mitä makeita kulloinkin, ja ikään kuin jonakin rauhallisena kesä-iltana Kaivopuiston ravintolassa, nielasivat etelämaiden uhkeita viinejä, luultavasti — sota-ruton estämiseksi. Vaan jättäkäämme nämät.