Aseina meillä oli bertaani-kivääri, jolla taisi ampua 1,500 kyynärän päähän, painettineen sekä puukko; upseereilla oli sapeli ja revolveri, joka kannatti korkeintaankin 30 askelta.
Jos tähän kaikkeen vielä lisäämme rahakukkaron, jossa kunkin varojen mukaan, oli enemmän tai vähemmän kolikoita, niin olivat varustukset valmiit.
Päiviä ennen lähtöä tarvitsee tuskin kertoa. Minne menikin, kohtasi aina joko sääliviä, taikka kehoittavia kansalaisia, edelliset, osaksi surren, osaksi nureksien sitä, että Suomen pieni joukko pian oli astuva tulevaisia kohtaloita kohden, joiden seuraukset ehkä kipeästikin koskisivat satoihin perheihin, kostuttaisivat äidin silmän ja katkeroittaisivat hänen povensa, murtaisivat morsion sydämmen ja riistäisivät kasvavilta pienoisilta isän ohjaavan käden; jälkimmäiset näyttäen ja ennustaen kuinka kukin jäsen Suomenkin kaartissa urhollisuudella ja miehuudella leikkaisi itsellensä oksan kunnian seppeleestä ja uhkeana suomalaisena verellänsä uudistaisi Suomen kansan urhollisuuden jaloa ja kallista mainetta. Tämä osanottavaisuus herätti raa'ankin miehen povessa hellempiä ajatuksia ja tunteita liikkeelle ja tuskin enään kukaan lähti kotorannoiltansa ainoasti sillä tunteella, että velvollisuus kutsui häntä, vaan paloi kaiketi jokaisen povessa hehkuva into ansaita itsellensä Suomalaisen nimeä.
Syyskuun 5 päivänä v. 1877 tarkasti Suomessa olevien sotajoukkojen taapin päällikkö, kenraali Hagemeister täydesti varustetun pataljoonan ja käski sen lähteä sotatantereelle saman kuun 6 päivänä kello 7 aamulla.
Tästä alkain olivat vaikeimmat hetket, nimittäin jäähyväiset käsillä. Helsinkiläiset olivat panneet toimeen meille kemut, joissa ruokaa ja juomaa jaettiin yllin kyllin. Tahdottanikin tunki siinä mieleeni lause: "syökäät nyt ja juokaat, huomenna pitää teidän kuolemaan", ja tämäkin loi jonkinlaista tulevaisuuden aavistusta mieleeni. Näistä kemuista meni kukin jäähyväisillensä. Kellä oli äiti, kellä vaimo, kellä lapsi-joukko, kellä morsian; nämät kaikki surunsa vallassa ollen, tekivät erohetken yhä vaikeammaksi ja katkerammaksi. Lähtö-aika läheni kuitenkin. 6:nen päivän aamulla seisoi pataljoona kasarminsa edessä valmiina lähtemään. Soittajat soittivat virren, jonka vakaat sävelet taasen panivat sydämmiemme hellimmät tunteet heltymään; saarnaajankin lempeät sanat, ero rakkaistamme, jäähyväiset isänmaastamme lisäsivät liikutusta, joka kyynelinä tunki melkein jokaisen silmistä. Tämän juhlatoimen päätyttyä lähdimme astumaan rautatien torille, jonne ääretön väki-joukko oli kokoontunut; pitkin katuja, jokaisesta akkunasta seurasi meitä osaa-ottava katse, ja ehkä useastakin silmästä pusertui kaipauksen kyynel. Kun astuimme vaunuihin, soiton kaikuessa, ja kun juna lähti liikkeelle, liehui ilmassa liinoja viimeiseksi tervehdykseksemme. Tuolla katselee äiti sitä armotonta hirviötä, joka syvään hengähtäen ja savupilviä puhallellen vie Jumalan haltuun kaukomaille hänen tulevaisuutensa toiveen, hänen elämänsä ilon, mutta keskellä suruhuutoja nähdään vaunujen akkunoista miesten päitä ja viimeisen kerran kaikuu Helsinkiläisten korvissa Suomen soturien raikas "Eläköön Suomi!"
Suomen lävitse matkustaessamme osoittivat meille minne tulimmekin Suomen kansa mitä suurinta myötätuntoisuutta. Wiipurissa meille pidetyssä jäähyväisjuhlassa lausuttiin meille viimeiset jäähyväiset Suomen mantereella, joka pian ainoasti häämöittävänä sumukuvana katosi silmistämme ja niin olimme nyt matkalla vielä tuntemattomiin taisteluihin, outoihin ponnistuksiin kaukana kotoseuduiltamme.
Pietarista lähdimme 8 päivänä kahdessa osuudessa taaskin junalla matkustamaan määräämme kohden. Ja nyt minä pyydän arvoisia lukijoita meidän kanssamme kiirehtimään Wenäjän yksitoikkoisien tasankojen lävitse Kishinevan kaupunkiin, jossa meille suotiin muutaman päivän levähdys.
Kaupungin edustalle nousi pian toinen kaupunki, tuo "sotilaan keveä kangaskaupunki", jonka sotamiehet tunnetulla ketteryydellänsä äkkipikaa olivat rakentaneet. Vasta Kishinevassa olimme saaneet telttimme ja ne ne olivat, jotka nyt pystyteltiin asunnoiksemme.
Kishinevan kaupungista ei ole juuri paljoa puhumista; siellä käy isonmoinen kauppa, ja tämän sodan aikana on se muuttunut historialliseksi paikaksi, sillä siellä tapahtui sodanjulistus ja sinne ensiksi kokoontuivat kaikki sotatantereelle menevät joukot. Täällä saimme rasvata suutamme herkuilla, joita Suomessa pidämme aarteina; parilla kopeikalla sai lakkinsa täyteen jos jonkinmoisia viini-rypäleitä ja muita herkuksia. Täällä ollessamme vietettiin pataljoonan vuosijuhlakin, josta ei kuitenkaan mitään erinomaista ole sanomista.
Täältä jatkettiin, yhä vaan junalla, matkaa Ungheniin. Kun tultiin Prut-virran luo pysäytettiin juna. Soittajat soittivat sotaisia marssia ikäänkuin antaaksensa meille uutta intoa tehtäviemme täyttämiseksi.