Kenraali Dandevillen kolonna (14 pataljoonaa, 8 eskvadroonaa, 1300 kasakkaa ja 30 kanuunaa) lähti samaan aikaan Osikovosta Etropolia valloittamaan. Kuljettuansa Bulgarski Ivsor'in ohitse, asettui hän Kaan-Brusen nimiseen paikkaan lähellä Isker- ja Lipenko jokien yhteen-juoksua. Sen paikan lähellä oli tienhaara, joista toinen tie vei Etropoliin pitkin Isker-virran rantaa, toinen Lipenkan kylään, joka oli turkkilaisten varustuksien takana.
Samalla aikaa kulki yksi joukko Oldenburg'in prinssin johdolla Isker-laakson oikeata puolta.
Sittekun Dandevillen joukot olivat ajaneet turkkilaiset etuvarustuksistansa Etropol-laakson suussa, vetäyivät ne takaisin leiriinsä vuoren kukkulalle keskellä mainittua laaksoa, mutta pakoitettiin ahdistamalla yht'aikaa heidän keskirintaansa ja molempia siipiänsä, pakenemaan Arab-Konak'ia kohden.
Ensimmäinen rynnäkkö tätä heidän varustettua leiriänsä vastaan ei onnistunut ja jättäisin sen kertomattakin, ellei lukija siitä saisi muitakin tietoja.
Pskovin jalkaväki-rykmentin piti valloittaman erään varustuksen tämän leirin ulkopuolella. Kaksi komppaniaa mainittua rykmenttiä, jotka olivat nähneet jonkinlaista liikettä vallien takana, luulivat että turkkilaiset olivat aikeessa jättää se Herran huomaan ja hyökkäsivät sentähden sen päälle. Wenäläiset pääsivät esteittä varustukselle ja töytäten vallien ylitse, huomasivat joutuneensa vihollisten keskelle, jotka sitä puolustivat, eivätkä näyttäneet ajattelevankaan takaperoa. Nostaen innokkaan hurraa-huudon ei Pskovilaisten ollut ensinkään vaikea ajaa turkkilaisia pakoon toisille varustuksillensa päin. Silloin näkivät he turkkilaisen upseerin, taisi se olla joku pashakin, astuvan sotamiehiänsä vastaan ja, ampuen kaksi heistä sekä tappaen sapelillansa kolme, pakoittavan heitä palaamaan takaisin. Kovin varoittaen heitä vei hän heidät valloittamaan samoja varustuksia, joista äsken olivat lähteneet; samoja, jotka venäläiset olivat vallanneet. Kaikki tämä tapahtui niin äkkiä, ett'eivät ne kaksi pataljoonaa Ismailovan kaartista, jotka olivat lähetetyt Pskovilaisten avuksi, ehtineet perille. Sentähden täytyi ensintulleiden urhoollisten venäläisien, innokkaan vastustuksen perästä, jättää varustus vihollisen käsiin ja peräytyä, voimatta ottaa mukaansa haavoittuneitansa ja kuolleitansa. Silloin riensivät turkkilaiset, huolimatta ajaa venäläisiä takaa, varustukseen jääneiden haavoitettujen kimppuun ja eipä aikaakaan, niin heittivät he venäläisten perään käsiä, jalkoja ja päitä, joita olivat kiiruhtaneet miesparoilta silpomaan — — —.
Toisella kertaa onnistui rynnäkkö hyvin.
Näin oli marraskuun 25:tenä päivänä lopetettu sodan suhteessa toisistansa riippuvat Pravets'in ja Etropol'in varustuksien valloitus, ja vihollinen ajettu vuoriin. Wenäläiset olivat siis päässeet kivitien herroiksi. — — —
Taistelun loputtua siirrettiin pataljoona takaisin päin eräälle mäen törmälle yötä viettämään. Korput, joita Radomirtsassa saimme, olivat jo aamulla loppuneet; nälkä kalvoi, mutta väsymys oli vielä suurempi ja pian lepäsimme nukkumatin helmoissa.
Seuraavana päivänä aamulla oli Radomirtsasta, jossa iso trossi yhä vieläkin oli, lähetetyt neljä taikka viisi vaunua, joissa oli leipää, ryyniä, suolaa, viinaa y.m. ehtineet noin viiden venäjän virstan päähän yö-paikastamme. Sinne nyt täytyi nälkäisen ja vieläkin väsyneen sotamiehen astua syömään puolen tuopillista puuroa ja sitten taas hyvin joutuen takaisia pataljoonan lepopaikalle, jonne tultua vatsa oli yhtä tyhjä kuin sieltä lähteissäkin, mutta ei auttanut; eteenpäin vaan taas lähdettiin ja päästyämme noin kolme virstaa Pravetsin toiselle puolelle, nousimme korkealle vuoren kukkulalle, ja asetuimme sinne asumaan. Vallan kukkulan päällä oli 2:nen ja 3:mas komppania, 1:nen ja 4:jäs oli vähän alempana. Sairas-vaunut ja äsken mainitut muonavaunut tuotiin tämän vuoren juurelle.
Täällä ollessamme oli ilma mitä ikävintä. Ensin satoi vettä, sitten lunta ja jo toisena päivänä oli maassa puoli kyynärää lunta; sotamiesten oli vilu, kun useammat olivat kadottaneet telttinsä kaikissa kahakoissa ja marsseissa, joissa olivat olleet. Vihdoin kuin saimme tietää, että meidän piti jäämän sinne useaksi päiväksi, ruvettiin varustamaan vähän parempia olo-sijoja. Mäen rinteelle kaivettiin kuoppa, joka perältä oli noin kahden kyynärän, mutta edestä ei korttelinkaan syvyinen, sillä sen pohja oli tasainen. Perä- ja sivuseinille pantiin tammia nojalleen toinen sivu toistansa vastaan, niin että ne samalla muodostivat katonkin; etu-puoli jätettiin auki ja tämän kojun eteen pantiin aimo valkea loimoamaan. Siten kävi olomme siellä jotensakin välttäväksi.