Meidän leirimme Wratsjesissa asetettiin kylän Orhanian-puoliselle sivulle. Turkkilaisten läheisyydestä emme vielä tietäneet ja sentähden nukuimmekin sangen rauhallisesti. Seuraavana päivänä vietimme joulua jo ennakolta; olimme, näet, saaneet vihollisen jälkeensä jättämistä varoista melkoisen joukon riisi-ryyniä, voita ja "galetteja" (turkkilaista kuivaa leipä-lajia). Ettei sianpaistiakaan puuttuisi, joka, niinkuin kaikki tiedämme, on erinomaisen tärkeä osa joulu-ruokaa, olimme ryhtyneet sian pyyntiin, joka onnistuikin mielihyväksemme. Riisi-puuro maistuikin koko hyvältä.
Prikaatin muut pataljoonat olivat taistelussa; me teimme etuvartio-virkaa ylhäällä vuorella. Tämä ei ollut varsin mieleemme, mutta mitä tehdä muuta kuin totella. Myöhemmin kuulimme, että kenraali Ellis eli määrännyt Suomen pataljoonan tähän toimeen, antaaksensa sille vähän lepo-aikaa sentähden, että se oli enimmin kärsinyt sairauden vuoksi. Luonnollista olikin etteivät meidän nuoret tottumattomat rekryytimme voineet vetää vertoja Wenäjän asevelvolliselle, valitulle väelle, mitä koski sota-taitoon, mutta taistelussa olivat meidän miehemme osoittaneet samaa lujaa miehuutta kuin mikä vanha sotilas tahansa. Kenraali Elliksen käytöksessä emme siis löytäneet kylläksi vaikuttavaa syytä, ruvetaksemme varsin rauhallisina tilaamme tyytymään. Mutta "toista sinä tahdot, toista sinulle annetaan", sanoo sananlasku ja saimmepa kiittää onneamme, kun ei meidän tarvinnut nälkää nähdä. Siitä saamme kiittää vihollistamme, joka paetessaan jätti Wenäläisille kaikki sotavaransa, jotka, kun ei niitä enään saatu Plevnaan kuljetetuksi, jäivät tänne Sjeiket pashan armeijan hyväksi. Paraat talot Wratsjesissa oli tehty vara-aitoiksi, joissa suurissa määrin säilytettiin riisiä, maissia, ohraa, kauraa, leipää, voita, vaatteita, lasarettitarpeita, keitto-astioita, jalkineita y.m.
Suomen pataljoona käskettiin joulukuun 4 päivänä nousemaan vuorelle, jolla olimme öisin olleet vahdissa. Se sai nimeksensä "Suomen vuori", ja niin sitä sittemmin virallisestikin nimitettiin. Tämä vuori, joka on oitis oikeaan päin kylästä, Orhaniasta tullessa, on jotenkin jyrkällä ja silmäkaupalla noin 4-600 jalan korkuinen. Vuori oli varustettu pattereilla, joita asiantuntijat erittäin kehuivat malliksi kelpaaviksi. Tie ylös mäelle oli hyvin jyrkkä ja vaikea kulkea. Kului tunti hevosella ratsastaessa ylimpään patteriin, jossa pataljoona majaili. Täällä asuivat upseerit suuressa risumajassa, joka kyllä ei paljon antanut suojaa sadetta ja sumua vastaan, vaan josta kuitenkin alinomaisella lämmittämisellä hieman saatiin pakkanen haihtumaan ja jossa voitiin valmistaa lämmintä ruokaa ja juomaa. Sotamiehillekin, jotka ensimmäisen viikon makasivat taivasalla, hankittiin sittemmin pari sellaista suojusta. Mutta kuitenkin ainoastaan vähäisempi osa pataljoonasta voi näin joka kolmas taikka neljäs päivä päästä katon, vaikka kehnonkin, alle, sillä suurin osa ajasta ja pataljoonasta käytettiin etuvahtipalvelukseen, jossa sekä upseerit että sotamiehet saivat viettää yöt ja päivät, kiväärit kädessä, niin hyvin kuin taisivat. Sopinee mainita että nämät vuoret jo isomman ajan olivat olleet pilvien taikka paksun läpäisemättömän sumun sisällä, joka usein muuttui vedeksi ja vieläpä lumeksikin.
Näissä vahtipalveluksissa koettivat nuoremmat upseerit sekä alaupseerit ja sotamiehet välistä poistaa yksitoikkoisuutta pikku ilveillä turkkilaisille, joiden ampuma-ojain ja varustusten vastassa he seisoivat. Täten tapahtui muutamana yönä, että eräs alaupseeri H. K:tensa komppaniassa, joka oli yksi niistä kahdeksasta, jotka Pravets'in tappelussa osoittamastansa urhoollisuudesta olivat saaneet Yrjön ristin rintaansa, pani toimeen ilveen semmoisen, että hän sai aseisin koko turkkilaisen aseman. Hän, näet, yhdellä plutoonalla sotamiehiä, pitkänä hajanaisena ketjuna, lähestyi vihollista ja kovalla äänellä huusi kymmenelle pojallensa tämän tälle parvelle jotenkin mahtavan komentosanan: "koko pataljoona! ampukaa!" Turkkilaiset, jotka siellä täällä kuulivat luotien vinkuvan ja joiden korviin aivan läheltä kajahti tuo mahtava "koko pataljoonan" komanto, luulivat tästä leikin olevan kaukana ja riensivät kiireesti ampuma-ojiinsa sekä alkoivat, tietämättä missä päin tämä "pataljoona" oikeastaan oli, umpimähkään kauheasti ampua joka haaralle. Kolmen laukauksen jälkeen vetäyi uljas "pataljoona" takaisin pensaston suojaan nauraen makeasti tulituiskulle, jonka se oli saanut aikaan.
Toisten taasen rupesi vahtiväki laulamaan kotimaisia laulujansa, jota turkkilaisetkin usein kuultelivat huolimatta ruveta ampumaan.
Syksyn kylmät sateet kävivät yhä rasittavimmiksi ja pakkanen yltyi. Alinomaista sadetta vastaan eivät vaatteet voineet antaa suojaa, se päin vastoin liuvoitti vähitellen kaikki jalkineet ja turmeli vaatteet. Ja jos anturoilla sittenkin oli halu pysyä kiinni saappaissa, ne kyllä saatiin lohkeamaan, kun koko komppanian miehet pantiin vetämään ja raastamaan tykkejä sitkeästä liejussa, joka muutenkin tahtoi ryöstää jalkineet omaksensa. Näin ollen ei saattanut ihmetellä, ett'ei miesten terveys ollut tyydyttäväinen, ihmeellistä on vaan, että edes yksikin kesti. Useimmilla ei ollut enään anturoista puhettakaan, lumi ja vesi pääsi esteettä kenkään, ja liioittelematta saattaa sanoa, että usea kävi aivan kuin paljain jaloin. Tämä oli kaikilla sillä seudulla olevilla sotajoukoilla yhtäläistä. Näin ollen seisoa vuorokauden ja useammankin lumessa taikka kylmässä liejussa, vaikutti tietysti kaikkea paitsi hyvää. Kuitenkin oli viime aikoina hankittu miehille tallukoita peittcomattomista nahoista; nämät toki johonkin määrin auttoivat pakkasta vastaan. Ei ollut kuitenkaan ihmettä että sairasten luku yhä nousi. Siten oli lokakuun kuluessa 56 sairauden kohtausta, marraskuussa 87 ja joulukuun alkupuoliskolla 55. Tämä suuri luku ei kuitenkaan vaikuttanut niin paljon pataljoonaan, kuin ensi katsannossa ehkä näyttäisi, sillä useat sairaista ja haavoitetuista olivat taasen parantuneet ja vähitellen palanneet pataljoonaan hajallansa olevista hospitaleista, jopa aina Bukarestista ja Jassystakin saakka Rumaniassa. Eri aikoina sairastuneista oli jo 20 parantunut ja palannut pataljoonaan, enin osa joulukuun kuluessa. Kuolleita oli jo kaikkiansa, Gorni Dubniakissa kaatuneita lukuun ottamatta kahdeksan miestä.
Wratsjesissakin, — vuoresta, jolla me olimme, puhumattakaan, oli jo lunta, ja kaikin puolin täysi talvi. Viikon satoi yhtämittaa lunta, pakkanen lujeni päivä päivältä, lunta oli maassa ainakin kolme korttelia. Ei ainoakaan tähti kiilunut taivaalla, mutta sumuisesta yötaivaasta levitti kuu loihtoisan valon valkealle kylmälle laaksolle ja vuorien harjanteille, jotka määräämättömissä hahmoissa kätkivät korkeat huippunsa pilvien pimeihin kätköihin. Mutta pari päivää ennen joulua selveni taivas, joulutähdet kiiluivat tuhansien säkenöiden tapaisina ilomielin päällämme. — —
Joulukuun 13 päivänä saimme tiedon Plevnan antaumisesta, sekä että Osman pasha koko armeijansa kanssa oli joutunut vangiksi. Kun se uutinen ilmoitettiin, nousi vuorilla ääretön hurraaminen, ja turkkilaisten kunniaksi ammuttiin meidän pattereista vihollisiin kolme laukausta. "Plevna on antaunut! Osman pasha on venäläisten vankina!" Näitä huutoja kuului yllä, vaikka vaikea on arvata minkälaisia tunteita se eri ihmisissä herätti. Turhaa työtä tekisin, jos koettaisin ruveta kertomaan mitä nuo sanat meissä vaikuttivat, kuin ne viimeinkin todenperäisinä meille ilmoitettiin. Sen, joka pitkän ja kiusaavan hammaspolton perästä vihdoinkin antauu hammaslääkärin autettavaksi, on ensi hetkessä vaikea uskoa, että kipu on kadonnut; kärsimys oli jo käynyt tottumukseksi. Riippuiko se jostakin liiallisesta hermojen ponnistuksesta? En tiedä, mutta kun sain tiedon Plevnan antaumisesta, oli ensin vaikea ymmärtääni eli uskoani tuota uutista. Se, niin sanoakseni, laskettiin väsyneesen mieleen. Pitkä, turha odottaminen oli opettanut meidän pitämään Plevnan antaumista yhä vaan pettyvänä toiveena. Sittekuin vähän ehdimme toipumaan ensimmäisestä hämmästyksestä, sillä jotenkin semmoista se herätti, ja aprikoimaan mitä sen seurauksena oikeastaan tulisi, vaikutti tämä tieto ihmeellisen elähyttävästi hieman raskaasen mieli-alaan. Vireämmällä mielellä teimme toimiamme ja syksy-taivaskin näytti ottavan osaa iloomme, luoden auringosta kultaiset säteet vuoren valkeille huipuille. — — —
Joulun edelliset päivät olivat kylmän kylmät. Vaikka ei meillä ollut ilma-puntaria, saattoi kuitenkin semmoisista merkeistä kuin esim. että parta ja hiukset 5 minuutin kävelemisen perästä olivat valkeassa huurteessa, että juokseva vesi jäätyi, päättää että oli vähinnäkin 20 asteen pakkanen. Semmoinen talvi oli jo täälläkin, ja yhä korkeammalle oli vaan sota-joukkojen matka, vielä lumi-rikkaampiin, tiettömämpiin ja kylmempiin seutuihin. Korkeemmilla vuorilla jäähmettyivät miehet, pelkästä kylmyydestä leiri-valkeidensa vieressä, ja juuri samaan aikaan tapahtui että yhtenä ainoana päivänä kaksisataa (200) miestä eräässä rykmentissä sairastui. Hospitaalit olivat täynnä väkeä, jotka olivat palelluttaneet kätensä ja jalkansa. Sota-toimisto ja sairashoito saa turhaan ponnistaa voimiansa siinä, jossa luonnon ja ilman suhteet tulevat niiden eteen; siinä muuttuu ihmisvoima, vaikka se olisi suurikin, vähäpätöisyydeksi. Kummaa oli nähdä ja huomata suomalaisen ja venäläisen sotilaan ihmeteltävää kestäväisyyttä ja rauhallista rohkeutta kaikkia näitä hankaluuksia kärsiessänsä. Jos vaan turkkilaiset olisivat astuneet esiin patteriensa takaisista valli-majoista, eivätpä olisikaan meidän miehissä löytäneet väsymyksen ja voimattomuuden haavettakaan; siitä todistivat kyllä sotamiesten virkkailemiset ja keskinäiset puheet. Ja jos joskus joutuikin kuulemaan vakaan ja näöltänsä joutavan kysymyksen: "tuleekohan täältä pian lähtö kotiopäin?" niin useimmin vielä kuuli jonkun myhevän pilkkapuheen "Turkkilaisista", toivon päästä Adrianopolin lämpimille seuduille y.m., joista saattoi helposti huomata, ettei voimaa, rohkeutta ja toivoa puuttunut. Mutta jos miehistö kärsi kärsimisensä niinkuin miehet konsanaankin, ei ollut varsin vaikea huomata, että niillä kuitenkin kärsimistä oli.
Joulukuusi 19 päivänä tuli meidän sijaamme "Suomen vuorelle" toisia joukkoja ja me siirryimme taasen leiriin Wratsjesin kylään, jossa niin moni kuin pääsi tunki huoneihin ja latoihin, loput saivat sovittaa itsensä hangelle miten paraiten taisivat. Puita ei ollut, sentähden ei muuta käsiksi, kuin repiä bulgarialais-ukkojen aitoja poltettaviksi.