Vaikka emme sitä silloin vielä tietäneet, sopinee kuitenkin sanoa, että nyt oli sota loppunut, sillä nyt enään ei meitä viety vihollista vastaan sotimaan, vaikka tosin etuvartiota tehtiin julkiseen rauhantekoon saakka.
VIII.
Olo Marmora-meren rannalla. Rauha. Matka kotio.
Seutu Konstantinopolin ympärillä on autio ja aromainen. Meidän majoitus-paikkamme, Florion kylä, oli 10 virstaa Konstantinopolista, eikä sillä välillä ollut ensinkään metsää, tuskin yksinäisiä puitakaan. Maa on paljas, ruohoton tasanko, jolle soiden keskelle on raivattu peltoja ja vainioita. Kunnaalta Florion itäpuolella saattoi siis helposti nähdä etäällä ison Konstantinopolin kaupungin, San-Stefanon kylän, jossa venäläisten pääkortteiri oli, himmeänä sumukuvana Wähän-Aasian rannikon sekä sen edessä Marmora-meren siintävän pinnan.
Meidän toimenamme oli tehdä etuvartiovirkaa, ja kun sitä ei tehty, äkseerattiin sotamiehiä väli-ajoilla. Kerran kun 2:nen komppania meidän pataljoonastamme oli etuvartiolla, tuli pieni kreikkalainen poika meidän ketjullemme ja pyysi itkein, että sotamiehet ottaisivat hänen huostaansa. Monta kertaa käskettiin hän menemään pois, mutta lapsen suru ja epätoivo koski vihdoin komppanian päällikköön, niin että hän päätti ottaa pojan huostaansa. Tämä ihmisrakkauden työ palkittiin pian siten, että poika tuli koko pataljoonan mielikiksi. Jokainen sotamies piti velvollisuutensa pakista ja leikitä pojan kanssa.
Sotamiehet etsivät kaikenlaista huvitusta ja muuta alituista tointa, joka vaikutti ett'ei sairaus ensin sanottavasti koskenut meidän pataljoonaamme, mutta emme mekään tykkönään voineet vastustaa ilmanalan vaikutuksia. Usea mies (niissä yksi upseerikin) kuolikin ja haudattiin törmälle lähelle Florion kylää (upseeri sentään haudattiin protestanttien kirkkomaahan San-Stefanon kylän vieressä).
Lopulta rupesi jo olomme Floriossa käymään hirveän yksitoikkoiseksi ja rasittavaksi. Jo olimme useampia päiviä odottaneet rauhan päättämistä ja yleinen tunne, jota tämä alituinen viipyminen kiusasi, kävi yhä herkemmäksi kuvailemaan kaikenlaista etenkin kun väliin taasen huhuttiin, että yleinen Europalainen sota oli puhkeamaisillansa. Kertomuksia Wenäjän vaatimuksista seurasi jutut epäluulon alaisesta laivaston täydentämisestä. Useana päivänä tuntui siltä, kuin olisimme seisoneet jonkun tulivuoren huipulla epätietoisina milloin ja millä tavalla joku mullistus kohtaisi meitä. Isoja soturi-patrullia marssi kaduilla Stefanossa, tiesi minkä tähden. Äänettömyys oli joskus niin syvä, että se ennakkoluuloisiin henkilöihin vaikutti raskaasti.
Lauvantaina maaliskuun 2 päivänä oli ihmeen kaunis kevät- vieläpä kesä-ilma koko päivän, kunnes illalla taivas pimeni ja näytti ennustavan myrskyä. "Nyt", sanoivat taikaluuloiset, "ennustaa tämä äkkinäinen ilman-muutos yhtä suurta muutosta valtioseikoissa ja huomenna olemme taasen sodan keskellä." Mutta yöllä katosivatkin uhkaavat pilvet ja rauhan ruusuinen aamurusko tervehti meitä sulosilmin aamulla maaliskuun 3:tena päivänä. Eräässä talossa San-Stefanon kylässä tehtiin tänä yönä ahkeraa työtä. Molempien valtioiden ministerien kirjurit kirjoittivat ja yhä kirjoittivat rauhantekopöytäkirjaa, kunnes se saatiin valmiiksi.
Tuskin oli päivä valjennut ennenkuin kaupungissa nousi outo liike. Yleisesti luultiin että vihdoinkin tänäpäivänä kirjoitettaisiin rauhan-sopimuksen alle. San-Stefanoon tuli äärettömiä uteliaita joukkoja Konstantinopolista katselemaan sitä suurta paraatia, joka oli keisari Aleksanterin valtioistuimelle nousun muistoksi määrätty. Kreikkalaisia, Bulgarialaisia, Turkkilaisia oli pikku San-Stefanon kaupunki täpö täynnä. Mutta kello löi yhtä, löipä jo kahtakin, vaan ei mitään vielä kuulunut. Se herätti ajatuksen, että jotain tärkeää oli tekeillä, että nyt sodasta taikka rauhasta päätettiin. Vihdoin sanottiin, että paraatin pitäminen oli lykätty kello kolmeen, mutta sekin tunti tuli ja kului ja toi mukanansa vielä tunnin viipymisen. Sadetta alkoi ripottaa, mutta kansa yhä vaan pysyi paikoillansa hajoamatta. Viimeinkin noin kello 4 iltapuolella nousi H. K:tensa Suuriruhtinas Nikolai hevosen selkään, ratsasti kanslian eteen ja kysyi: "Onko valmis?" Kohta sen jälkeen ajoi hän täyttä nelistä sille mäelle, jossa sotajoukot seisoivat. Tähän hän pysähtyi hetkeksi, kunnes kaupungista tuli vaunut, joissa istui kenraali Ignatiev [Wenäjän valtuutettu rauhan-teossa]. Liki suuriruhtinasta tultuaan nousi hän seisaalleen ja lausui: "Teidän keisarillinen korkeutenne! minulla on kunnia onnitella teitä; rauha on allekirjoitettu!"
Tätä seurasi pitkä ja raikas mieltymys-huuto. Noin 100 sotapäällikköä seurassaan ratsasti nyt suuriruhtinas Nikolai soturirivien luo ja lähti ajamaan niitä pitkin. Soturit eivät ensin tietäneet mitään rauhansanomasta, mutta se levisi kuitenkin salaman nopeudella mieheltä miehelle ja kohta sen jäljessä seurasi aina iloinen hurraaminen. Siellä seisoivat Shuvalov'in ja Rauch'in tivisjoonat sekä kaartin tarkk'ampujat, ratsuväki ja tykistö yhdessä rivissä. Suuri oli todellakin ero näiden joukkojen näössä nyt ja joitakuita kuukausia sitten. Lepopäivinänsä olivat he paikanneet ja sievistäneet vaatteensa ja saappaansa, pesseet liinavaatteensa ja jokainen näytti nyt yhtä soturimaiselta kuin milloinkaan ennen. Sittekuin suuriruhtinas oli ratsastanut kaikkien rivien ohitse, pysähtyi hän törmälle, josta hänen sopi nähdä kaikki joukot. Sitten sanoi hän heille: "Saan ilokseni ilmoittaa teille, että me nyt olemme Jumalan avulla saaneet rauhan aikaan."