Mutta nämät toiveet menivät pian mitättömiin, ja luonnollisestikin, sillä ei soturin virka sodan ajalla ole muurin pankolla makaaminen, vaan se vaatii ravakkuutta ja virkeitä toimia. Meille tuli nimittäin käsky jo seuraavana päivänä lähteä liikkeelle.
Vielä tahdon mainita yhden seikan.
Gorni Studen'issa ollessamme sai soittokuntamme kirjeen arvossa pidetyltä ja kaivatulta johtajaltansa Helsingistä. Kirjeen arvolliset ja vakaan yksinkertaiset sanat, ja erityiset terveisetkin otettiin vastaan rehellisellä ja teeskentelemättömällä liikutuksella, ja monesta kyyneltyneestä silmästä loisti kiitos kirjeen kirjoittajalle ja kodille.
Niinkuin jo äsken mainittiin lähti koko prikaati, Keisarin se tarkastettua, seuraavana päivänä marssimaan länteen päin. Sen päälliköksi oli määrätty kenraali Ellis.
Alkuosa matkasta kuljettiin pitkin hyvin hoidettua kivitietä, jolla tomu pöllysi pyrynä astuessamme ja päivän helteyden tähden olimme janosta nääntyä, kun ei ollut veden tippaa saatavana. Tosin löysimme tien vieressä kaivon, mutta kun sotaväkeä jo oli kulkenut edellämme, oli se tyhjennetty, niin ettei ollut jäljellä, kuin vähäisen mudansekaista liejua.
Myöhempään ehtoopäivällä kävi taivas pilviseksi ja vettä rupesi satamaan. Kaikenlaiset kertomukset Bulgarian sade-ajasta, jolloin kaikkien teiden y.m. piti muuttuman pohjattomiksi lokakaukaloiksi, rupesivat jo meitä peloittamaan. Pimeän tullessa olimme ehtineet täksi yöksi määrättyyn lepopaikkaamme, ja pian istuttiin teltoissa sateen suojassa.
Edellisen päivän illalla olimme jo poikenneet kivitieltä eräälle kylätielle. Pienen joen varrelle olivat telttamme pystytetyt. Siitä nyt seuraavana päivänä (7 p. lokak.) jatkettiin matkaa. Sateesta olivat tiet niin lioittuneet, että oli kurassa kahlaaminen. Vielä vaikeampaa oli kulkea niissä paikoin, joissa kulku kävi vilja-peltojen lävitse. Mies siinä juuri vaivoin pääsi kävelemään, mutta kuinka trossi ja muut ajokalut siinä kulki en todellakaan voi ymmärtää.
Helppoa on käsittää, että tämmöinen marssi, raskas takka seljässä, oli rasittavan raskasta. Molemmin puolin tietä näkyikin miehiä, jotka väsymyksestä olivat heittäyneet pitkäksensä, eikä niitä käskyt eikä pyynnöt saaneet liikkeelle. Minä näin kaksi venäläistä sotamiestä, joissa äärettömät ponnistukset olivat saaneet verikohtauksen aikaan. Ihan tainnuksissa seisoivat he hoiperrellen sotamies kummallakin puolen heitä kiinni pidellen; veri juoksi suusta ja sieramista. Miten heidän kävi, en tiedä.
Oli jo pimeä; kaikki olivat väsymyksestä uupua; etäällä näkyi muutamia valkeita ja me luulimme kaikki, että jo oli majapaikkamme lähellä. Mutta ikäänkuin virvatulet näyttivät valkeat etenevän sitä myöden kuin me kuljimme eteenpäin. Me, näet, olimme äärettömän suurella tasangolla, jonka toisesta päästä nuot valkeat näkyivät Tosin me jonkun valkean tykö ehdimme, mutta ne olivat vain väsymyksestä jäljelle jääneiden venäläisten soturien tekemiä, eivätkä siis meille olleet miksikään hyödyksi.
Vihdoin kuitenkin ehdimme siihen paikkaan, joka oli määrätty yömajaksemme, mutta vielä sielläkin kiusa kohtasi meitä. Miehet, jotka olivat lähetetyt edelle katsomaan telttien paikkaa [niitä miehiä, joita on jokaisessa komppaniassa yksi, nimitetään "sjalanööreiksi"], olivat eksyneet, ties' minne, sillä seisoessamme lokaisella tiellä pimeässä ja kylmässä syys-yössä, kun merkin puhaltajat rupesivat merkkikäskyjänsä puhaltamaan, ilmestyivät hekin.