II.
Elämä.
(Kreikasta.)
Niinkuin laivan on aalloill', on ihmisen retkiki täällä,
Tuiskut ja tuulispäät kaikki se kärsiä saa;
Onni se on perimiesnä ja sattuma sill' apulaisna,
Yhden yhdänne luo, toisia toisanne vie;
Yksiä lauhkea tuuli ja myrskyt toisia kohtaa,
Yhteen vaan satamaan kaikki he viimeksi käy!
Epäilijä.
Minä etsin ja etsin jo kauvan —
Ilon polvuilta poiketen pois —
Sitä lähdettä, jostapa rauhan
Sydänparkani siemata vois.
Elon vimmahan heitimme hurjaan,
Olin maailman markkinamies;
Minä arvelin: mielehen' kurjaan
Tämä lohtua tuo kukaties.
Nepä, hekkuman hehku ja huiske,
Pian tuhkalta tuntuivat vaan,
Sulonaisenki suutelot, kuiske
Rupes' kohta jo inhoittamaan.
Ja ma istuimme viisasten luokse
Sekä juurehen tietojen-puun:
Muka tästä se neste nyt juoksee,
Joka jäähtää mun polttavan suun'!
Ja he ottivat omenan puustaan,
Ja mun syödäni antoivat sen.
Vaan karvas ja kuiv' ol' se suustan',
Siten jäähdintä saanut ma en.