Jopa selvemmän vastauksen, luulin,
Toki taitehen hengeltä saan;
Mut vaan kantelon kaikua kuulin
Kysymykseeni polttelevaan.
Ja ma kaikesta, kuin täten koetin,
Läpi etsien taivahan, maan,
Mitä vaivainen muuta ma voitin:
Epätoivon ja epäilyn vaan!
Kohtalon ivaus.
Siin' ompi nyt se nuori, hellä äiti,
Joll' ol' niin suuri huoli lapsistaan;
Hän kylmänä ja tunnotoinna tuossa
On Tuonen hääpuvussa arkussaan!
Juur' viimeisen nyt kerran puolisonsa
Kalliita kasvoja sen nähdä saa;
Ah, tummennut on, sammunut se silmä,
Jok' ennen tälle säihkys' rakkautta!
Täss' ompi murtua jo miehen mieli;
Vaan murheen maljan pohjahan hän juo:
Juur' tällöin lapsentyttö, kantain, lasta
Nuorinta äitin arkun luokse tuo.
Laps' äitiänsä katselee ja nauraa,
Ei tunne Tuonen tässä käynehen,
Ei Manalaan menoa, luulee äitin
Vaan oudonlaiseen sänkyyn nukkuneen!
Herättää tahtoo äitin, tapailevi
Sen kääriliinasia kädellään,
Ei tiedä, ne on Kalman juhlavaatteet,
Joiss' äiti ijäks' hältä kätketään!
Koston päivä.
(Dies irae, dies illa.)