Vaan pääsi siipes alle
Sä piiloon peitteleisit,
Ja kurja sydänparkas
Surusta pakahtuis!
Eräsnä katkerana hetkenä.
Tul' kyyhky, vaikk' ei siivin,
Ja laskeutui mun ryntäillen',
Povehen' hiljaa hiivi,
Ja luikahtihen lempehen'.
Vaan kyyhky kyyksi muuttui,
Ja mua pisti povehen,
Ja pistimensä puuttui
Syvälle raukkaan sydämeen'.
Kyyn mustan myrkky kiehuu
Ja kovin kuohuu suonissan',
Ja koston vimma riehuu
Nyt vielä vaan mun rinnassan'.
Vaan poies, kosto, vaivu,
Pois haihdu, myrkky, mielestän'!
En teidän alle taivu;
Kyy-park' ol' ollut — ystävän'!
Mun kesäni.
Keväällä lohdutin näin aina itseäni:
"Mitäpäs tuosta on, jos kului kevähäni,
Sit' ett' en niinkuin muut mä saanut vietellä,
Mut orjan työssä mun vaan täytyy läähättää!"
"Kuin joutuu kesonen, mä käet kukuttelen,
Ja kuuset kuuntelen, ja merta melastelen,
Ja ilman valoa ihailen keskiöin.
Ja nautin luontoa, ja viihdyn runotöin."
Jo joutui kesonen, jo joka lintu laulaa,
Ja laineet lämpimät nyt läikkyy ilman paulaa,
Maan suonet tykkävät, maailm' on riemuissaan,
Ja nurmet, pellot, puut on juhlapuvuissaan.