VILHO. Rakkaus lopussa?
LYYLI. Miten lie alkujaankaan ollut hänellä.
VILHO. Entäs Lyylillä?
LYYLI. Miksi kyselet? (Kuin itsekseen.) Olin lapsi vielä silloin, kaikkea kuvittelin. Väkisin piti päästä pois näistä oloista, ylemmäksi muka tätä ympäristöä.
VILHO. Niin luonnollinen pyrintö! Mutta päinvastainen kuin minun haluni päästä takaisin näihin oloihin, kansaan.
LYYLI (hymyillen). Siis olin vastaantulija.
VILHO. Niimpä kyllä. Ja vastaantulijat tervehtävät, pysähtyvät pakinoimaan. (Ottaa Lyylin käden. Istuvat rantakiville.)
LYYLI. Silloin näytti niin toiselta kuin todellisuus on ollut: kaikki niin suurta ja kirkasta kuin unessa.
VILHO. Olet paljo kärsinyt?
LYYLI. Luullakseni.