VILHO. Rakastit häntä?
LYYLI. Niin uskoin.
VILHO. Kuinkas nyt?
LYYLI. Älä kysele! Se kiusaa minua.
VILHO (alakuloisesti, päästää hänen kätensä). Siis lemmit vielä?
LYYLI. En! Halveksin … tuskin sitäkään.
VILHO. Viha vielä voisikin kääntyä rakkaudeksi. (Nousee kävelemään. Itsekseen.) Tekeekö sääli tietä rakkaudelle? (Ääneen, pysähtyen Lyylin eteen.) Se roisto: pilannut kelpo tytön!
LYYLI (kätkee kasvonsa, nytkähtää).
VILHO. Mutta kärsimys puhdistaa.
LYYLI. Miksi Te … sinä … herra … Vilho ollenkaan puhut minulle — tällaiselle?