VILHO. Älä ole katkera, Lyyli! (Äänettömyyttä.)
LYYLI (arasti). Minä vaan pelkään —
VILHO (istuu taas). Mitä pelkäät?
LYYLI. Kuinka sen selittäisin? En ole kellenkään näitä puhunut. Olen jo alkanut kotiutua hautaani, melkein kuin nauttinut siitä, ettei minusta kukaan välitä enkä itse ole kenellekään rakkauden velassa. Pelkään, että syntyisi joku tunne … joku toivo, joka — (vaikenee.)
VILHO. — joka sinut nostaisi ylös haudasta?
LYYLI. Niin: että taas täytyisi alkaa elämään. En tahtoisi … en jaksaisi. Pelkään —
VILHO. Toivoa pelkäät. Älä jätä toivoa! (Kuin itsekseen.) Voiko tulla niinkin pitkälle, että toivoa pelkää?
LYYLI. Tällään on helpompi.
VILHO. Entä äidintoivo?
LYYLI (innokkaasti). Äidintoivo! — Niin se on! Mikä muu enää tekisi särjetyn sydämmen eheäksi?