VILHO (katsoo häntä silmiin). Rakkaus! (Lähtee kävelemään. Sytyttää paperossin, mutta vedettyään muutamia savuja, yrittää pistää palavan pään suuhunsa.) Pystyisikö se kerran minuunkin? Kuinka laulussa sanotaan! (Hyräilee.)
Vaikka me oomme niin hurjia,
Niin meill' on luonto hellä:
Sydän on kuin kyyhkysen,
Ja pää kuin pääskysellä.
(Elsa ja Aino tulevat tuvan ovelle.)
LEENA (tulee hiljaa vasemmalta ja hiipii Vilhon taa. Makeasti hymyillen tarttuu hänen käsivarteensa). Tulit ehkes' kassomaa' käs'alojais. Hyvi onki sorjat.
VILHO (säpsähtää). Tuo pyryilman lintu!
LEENA (silmää iskien). Ka anna laulu' soija vaa, kulkun auk' olless: valtoi on kuulemass.
VILHO. Ketä valtoja? (Huomaa Elsan ja Ainon.)
AINO (Elsalle). Kädet nyrkissä jo kuin vanhoilla sepillä.
ELSA. St! Kaikilla niillä on. (Sitte puhuvat hiljaa Vilhon kanssa.)
LEENA (sill'aikaa Lyylille). Siu äitiis o vissii' männt jo?