LYYLI. En saa. Olen toisen —
VILHO (päästää hänet). — omako?
LYYLI (epätoivossa), En, — jättämä.
VILHO (tarttuu taas häneen). Ei kaikki lesket ole kirkonkirjoissa!
LYYLI (katsoo häntä silmiin. Sitte onnellisena nojaa häneen). Sinä pelastit toivon —
VILHO. Nyt sinä pelastat tehtaan, koko seudun. Luota minuun: teen isäsi puolesta, mitä voin … niinkuin olisi hän oma isäni.
LYYLI. Oi Vilho! Vieläkö minullekin päivä valkeneisi? (Irtautuu.) Mutta nyt ei ole aikaa tuhlata. Niin lyhyt juhannuksena yö. Kosto ei saa kohdata viattomia työmiesperheitä —
VILHO. Eikä enoani, patruunaa. Niin kunnon mies, vaikka lienee hänelläkin ollut nuoruutensa, kuten meillä kaikilla. Enemmästä sinun isäsi häntä kuitenkin epäilee kuin syytä olisi, vaikka sitä ei saa hänen päähänsä. (Aikoo mennä sisälle.)
LYYLI. Herätätkö patruunan?
VILHO. Tietysti! Kukas olisi likisempi kuin hän torjumaan vaaraa!
(Menee sisälle.)