LYYLI (katsoo koskelle). Niin. Pitihän minun se arvata. Mikä häpeä taas meille kaikille!
IJÄS (palaa vasemmalta). Siu kanssko se inssinyör' jäi suustaa kii? Niiks tääll o tyttölöist puutos, jott akanatki jo alkaat kelvata herroill?
LYYLI. Aina sinä olet myrkyllinen. Enkö mielestäsi jo ole kärsinyt kylliksi?
IJÄS. Vielpäs halu vettää yrittämmää'.
ANTERO ja VILHO (tulevat keskustellen salista. Anterolla revolveri kädessä. Ijäs peräytyy vasemmalle. Lyyli katsoo koskelle, vetäytyen syrjään oikealle).
ANTERO. Vallinkorva ei enää ole vaarallinen. Mutta mitä sinä puhuit sukulunastuksesta? Vielähän Vallinkorvan poika on alaikäinen.
VILHO (hiljaa). On siinä talossa tytärkin.
ANTERO (hämmästyneenä). Niinkö? Sinä … sinä ajat läpi maailmassa.
Uuden ajan mies! No, sillä lailla!
VILHO. Tyttö minulle on pääasia —
ANTERO (nauraa). Arvattavasti. Mutta vähä afeeria rakkaudessa, sehän vaikuttaa vaan kuin suolan maku keitossa. Alpoa minun pitää sillä uutisella kiusoittaa. Vaikka eihän minunkaan onnistunut naimisella saada noita samoja koskiosia.