ALPO. Paha vaan, että minun ja Vallinkorvan etut käyvät ristiin. Minun ei auta muuta kuin kiertää häntä vieläkin.
MARTTA. Mite sie kierrät? Maksatha sie.
ALPO. Maksan sen tuhannen markkaa, jos nyt onnistun. Mutta velkakirjoilla vaan eksytän hänet.
MARTTA. Mill velkakirjoill?
ALPO. Niillä, jotka Vallinkorva on antanut velastaan patruunalle ja joita patruuna säilyttää rahakaapissaan. Kun naimiskaupasta ei tullut mitään, vaadii Vallinkorva minun nyt maksamaan patruunan velan kokonaan, myös Lyylin osuuteen kuuluvan puolen, josta minä silloin en antanut sidoumusta, vaan sanoin siirtyvän itsestään minun maksettavakseni.
MARTTA. Narrasit?
ALPO. Niin, uskottelin. No, kun hän ei anna kiinnekirjaansa muulla ehtolla, otan velkakirjat mukaani ja näytän Vallinkorvalle, että nyt on patruunan saaminen kuitti, ja sitte paperit kauniisti takaisin — hi — hi. Oma hänen on syynsä. Miksi kiusaa minua? Se keksintö maksaa rahaa, se oikotie.
MARTTA. Paljon tok' maksaakki — No, kyll mie pian vahtii. (Kurkistaa joka haaralle.)
ALPO (menee konttoriin, josta kuuluu raskaan rahakaapin avaaminen ja vähä siellä askaroitua sulkeminen).
MARTTA (sill'aikaa). Viekas hää o, liijanki viekas. — Mite minnuu nii pelo'ttaa? Aavistuttaa, jotta täst ei hyvä tule perästpäi.