Tuuterkaivenius (pistää peilin peittoon). Ei, tämä on jo kovin liikaa! Vaimo, etkö sinä ole häjyimpi, kiittämättömin olento maan päällä?
Rouva (itkien). Minä sen tunnustan, että jotain enemmän hirmuista minun korvani vielä kuuna päivänä eivät ole kuulleet. — Onko tämä kiitos kaikesta siitä uskollisuudesta ja helleydestä, mitä minä olen osoittanut tätä taloa kohtaan? —
Tuuterkaivenius. Pitääkö minun vielä lisäksi teitä kiittää? Minä nyt tunnen kaikki teidän huonoutenne.
Rouva (kuiskaa syrjään). Olisikohan ken voinut kieliä hänelle! (kovasti). Varmaan on joku pahansuopa ihminen teille valehdellut ja panetellut minua.
Tuuterkaivenius (ottaa rouvaa käsivarresta kiini ja työntää ulos). Kunnotoin ihminen, niin. — Niinpä se on! pyri paikalla pois minun talostani! Jos oikein tekisin niin lähettäisin teidät poliissiin. Pois heti ja älkää ilmoissa ikänä tulko silmieni eteen.
Rouva (samassa kuin häntä ulos työnnetään). Että tällä tavalla menetellään vanhaa uskottua palvelijaa kohtaan! Onko tämä nyt palkka minulle ahkeruudestani ja nöyryydestäni? kuolemanne hetkellä pitää teidän katua tämmöistä tekoanne. —
(Työnnetään ulos).
Yhdeksäs kohtaus.
Tuuterkaivenius. Sitten Siivettyinen.
Tuuterkaivenius (tullen takaisin). Onko se nyt uni eli horisenko minä! mutta onhan minulla totuuden peili kädessäni, ja olenhan minä omilla korvillani kuullut kaiken hävittömimpiä asioita! — Ah! kas tuolla tuleekin tulevainen vävyni. Milloinkaan hän ei ole paremmin tervetullut, kuin tällä hetkellä. Voi kuinka suloista se on, että ihmisellä on ystävä, kelle saattaa sydämensä avata!