Siivettyinen (tulee sisään, suuri luu kädessä). Arvollisin ja kunnioitettava vanha ystäväni, kuinka onnelliseksi itseni tunnen, että saatan uudella muisto-merkillä lisätä teidän kallisarvoista keräystänne — tällä luulla. —
Tuuterkaivenius (tempaa luun säteensä). Tämä luu, mistä olet, veliseni, tämän luun käsittänyt? —
Siivettyinen. Uudelta maantieltä, tämän ovat maantien tekijät tavanneet syvältä hiekka-kuopasta, ja tämä nyt on liian jättiläis-suuri olemaan kenenkään ihmisen viime aikaisesta sukukunnasta; vaan eivät muut kukaan, kuin te, saata valaista mitenkä tämän luun oikea laita on.
Tuuterkaivenius (tähystelee luuta tarkkaan joka puolelta). Tämä on varmaan jonkun jättiläisen luu, joka on kaatunut sille kohdalle; kukaties tämä on jonkun meri-kuninkaan tai ehkä jonkun väkevän Kalevan pojan, tämä luu! Mitenkäs minä nyt saatan kyllin kiittää sinua, veliseni, tästä!
Siivettyinen. Se on varsinainen kunnia minulle, että vähäiselläkin avullani saatan huojentaa niitä tutkimisia, jotka vaan ovat korkeamman neron ja syvien tieteitten omistajalle mahdollisia töitä. Minä saan suuresti toivotella onnea isänmaalleni, joka saattaa iloita kunnian-arvoisan, teidän, vanhan ystäväni loistavista löydöistä. Jälkimaailman kiitollisuus ja ihmetteleminen on seppelöitsevä ylistetyn kansalaisen muistoa!
Tuuterkaivenius. Niin, niinhän minä toivon (nojautuu Siivettyisen olkapäätä vasten). Ah, veliseni, mitenkäs paljo tiedemiehen täytyy taistella aikakautensa raakuutta ja kiittämättömyyttä vastaan?
Siivettyinen (liikutetulla äänellä). No niin, — kyllähän se niin on, ja paha se on. Senpätähden, kun minä vaikutus-retkelläni tapaan syvän tutkijan, totisen ja perimpohjaisen ajatus-niekan: jälkimaailman valon ja aikakautensa kunnian; niin kääntyy tuntoni yhtäläiseen kunnioittamisen tilaan, kuin silloinkin kun lähenen kirkon pyhiä muureja, Kunnian arvoinen mies, — — ah! jos voisitte nähdä, mitä sieluni syvimmässä pohjassa tällä hetkellä liikkuu, vaan jota heikko, kuolevainen kieli ei saata selittää! (tähystelee ukkoa syvimmällä kunnioituksella, kuivaten silmiänsä).
Tuuterkaivenius (syrjäänpäin). Oiva mies! ujoutensa estää häntä sanomasta kaikkia mitä hän tuntee mielessänsä! — Minä tahdon käyttää tuota peiliä, saadakseni katsoa hänen sydämensä syvyyteen. Kuinka paljon hyvää ja jaloa voinenki löytää sieltä! (Pitää peiliä hänen vastassansa).
Siivettyinen (puhkeaa vallattomimpaan nauruun).
Tuuterkaivenius. Mitäs nyt? mitäs naurat, veljein?