Tuuterkaivenius (säikähtäen). Voi taivaallinen!
Tuuterkaivenius nuorempi. Hän hupsutteli niin kauvan muinaisuuksinensa, että hän lopulta luuli itse olevansa muumia. Kuolemansa jälkeen täytettiin hänen nahkansa toplingilla, ja siten saatiin hänestä ihmisen kaavikas — —
Tuuterkaivenius (tarttuen puheesen). Onko minua sisustettu? —
Tuuterkaivenius nuorempi. Ja sitten lahjoitettiin hän Tiedeseuralle, jonka huoneissa takamaisella puolella hän nytkin vielä seisoo, suuren rosmon rinnalla.
Tuuterkaivenius (huimistuneena). Suuren rosmon rinnalla — (karkaa kohti Tuuterkaivenius-nuorempata ja tarttuu kiini häneen). Onnetoin sukujättö! miksi piilet ja kierrät sinä ympäri näitä seutuja? mikäs on sinun toimesi, sinun ammattisi?
Tuuterkaivenius nuorempi. Ammattini? Minä olen vähän iso-isäni tapainen; sillä minä kuleksin ympäri kyliä ja kokoilen luita, joita sitten myyn kauppamiehille, jotka niitä vievät ulkomaalle, missä niistä jauhetaan lantaa pelloille ja niituille (menee).
Tuuterkaivenius (ärjyen, lyöpi kämmenellään otsaansa). Haa! loistava sikiö! (Rummut, pillit ja tykkien-paukaukset pauhavat. Esintö-paikalla on aivan pimeä, niin että ampuma-tulen väläykset näkyvät).
Viidestoista kohtaus.
Tuuterkaivenius. Totuus (mies-äänisen laulun jälestä).
Tuuterkaivenius (mieli-vaivoissaan). Sotajoukot virtaavat joka suunnalta! — Kuka nyt viepi minut takaisin rauhallisiin aikoihini!