Seitsemästoista kohtaus.
Tuuterkaivenius. Sitte Ilma ja Heimonen.
Tuuterkaivenius (nostaa pöydän alas päästään). Missäs minä nyt jälleen olen? minusta tuntui kuin olisin kopristanut kiini kahdesta pitkästä koukusta, joiden avulla kohosin ylös. Minä tupsahtelin toisinaan maahan toisinaan nousin taas ylös, ikään kuin kummitus (katselee ympärillensä). Mutta kotonanihan minä nyt olen, Jumalan kiitos!… mikäs tämä on tässä? (ottaa paperin, jonka Siivettyinen kädessään on pudottanut, ja aukasee sitä). Minun testamenttini! kuka tämän on näppiinsä saanut! (repii palasiksi paperin ja viskaa palaset lattialle).
Ilma (tullen innostuneena sisään, viskautuu isänsä rinnoille). Isä! hyvä, rakas isäni!
Heimonen (seuraten Ilmaa, tarttuu molemmin käsin Tuuterkaiveniuksen käteen). Mikä ihmeellinen onni!
Tuuterkaivenius. Ilma!… hyvä lapseni! Herra tohtori! —
Heimonen. Täällä on ollut hirmuiset tapaukset.
Ilma. Hyvä herttainen isäni, missä olette te olleet koko tämän pitkän hirmuisen vuorokauden?
Tuuterkaivenius. Missä minä olen ollut? olen ollut katsomassa jälkimaailmaa; vaan jos he saavat minut vielä kerran sinne, niin kyllä he sitte hiiteen minut vievät. Mites nyt on? näytänkö minä toisen muotoiselta kuin ennen? näytänkö minä, kuin jos olisin sata viisikymmentä vuotta vanha? Vai miten? —
Ilma. Isä! minun isäni!