"Kyllä tiedän, ne tulevat tuolta opettajan luota, hän niitä viskaa", ilmoitti palvelia, joka ei hetkeäkään ollut pitämättä silmällä vihamiestänsä.
"Noh nähkääpäs tuota hullutteliaa!" virkkoi Kalle, katsoen palveliaan, "Olenhan omin silmin nähnyt, miten sinä koko pitkän ajan olet noita poukahuttanut minuun ja herrasväkeesi, ja juuri tämän suuren leipäpallon, joka minulla nyt on tässä kädessäni, viskasit nykyään lautaselleni, mutta tässä sen nyt sinulle lähetän takaisin, vieläpä annan korkoakin", lisäsi hän ja lennätti sen samalla vasten suuta palvelialle, joka hämmästyen noin perättömästä syytöksestä seisoi silmät pystyssä ja suu ammollaan.
"Mutta mitä tämä tämmöinen tietää?" huudahti paroni nousten istualta.
"Rauhoitu, ystäväni rakas, siksi kuin ruoalta pääsemme!" kuiskasi paronitar miehensä korvaan, vetäen häntä takaisin tuolille.
Taaskin vallitsi äänettömyys. "Nämät ovat ihmeellisiä ihmisiä", ajatteli Kalle itseksensä, "ei mikään heitä huvita… Entä jos rupeaisin mahan-puhujaksi, ehkäpä se heitä vähän 'priskaisi'".
Palvelia juuri par'aikaa tarjosi lihanlientä, kun ääni niin kumea kuin holvista tullut, äkkiä lausui:
"Milloinka syödään ahvenet, jotka päivällä ongittiin?"
Herrasväki hätkähti nyt, he nousivat tuoleiltaan ja kurkistivat pöydän alle, sillä siitäpä luulivat äänen kuuluvan, mutta kun ei mitään erinomaista havainneet, katselivat ihmeissään vuoroon toisiaan, vuoroon opettajaa, joka huulet kiinni supistettuna näytti siltä, kuin hän ei olisi mistään tietänyt. Vaan hetken perästä kuului taas sama kumea ääni, mutta nyt ikäänkuin katosta.
"Ahvenia ei vain anneta, koska ei ole mitään kalaryyppyä eikä täällä myöskään ole vo-oita!"
Paroni, joka muisti kerran kuulleensa Anderson'in, erään taitavan mahan-puhujan, arvasi nyt, mistä tuo ääni tuli ja hyppäsi pystyyn huutaen: "Tämä käy jo liian pitkälle!" Kaikki paitsi opettaja nousivat ruoalta.