— Onko rohdoksista mitään jäljellä! — tiedusteli lääkäri.
— Täällä on pussi, — vastasi kivalteri, nousten ja mennen lipaston luo, jonka hän avasi ja otti sieltä esiin pienen paperipussin.
Asessori liikutteli sormellaan sen sisältöä ja tutki sitä tarkoin.
— Rohdoksissa ei ole mitään vikaa, — selitti hän; — siitä olinkin kyllä varma … tiesin sen … mutta … niin, missä on kuppi, josta sairas joi liemen?
— Tässä, herra asessori, — vastasi kivalteri, ottaen lipaston päältä kupin ja ojentaen sen lääkärille; — eihän vain apteekissa ole tapahtunut mitään erehdystä?
Lääkäri vei kupin hyvin lähelle valoa, tarkastellen huolellisesti sitä vähäistä määrää, mikä oli rohdosta jäljellä kupin pohjalla. Sitten hän otti kynän ja kosketti sen sulalla pohjaa.
Ellei suuren surun masentama leskimies olisi lakkaamatta katsellut ruumista, olisi hän varmaankin ihmetellyt sitä merkillistä ilmettä, joka ilmestyi lääkärin kasvoille, kun hän oli hetken aikaa tutkinut liemen jäännöstä sekä haistellut siihen kastamansa sulan kärkeä.
Ei sekään herättänyt kivalterin huomiota, että lääkäri kietoi sekä kupin että sulan huolellisesti paperikääröön.
Albert tosin seurasi tarkkaan lääkärin liikkeitä, mutta hän ei ymmärtänyt niiden merkitystä. Ehkä hän päätteli lääkärin tärkeän näköisestä kasvonilmeestä tämän tuumivan mahdollisuutta saada hänen rakas äitinsä heräämään kuolleista.
Keittiön puolelta kuului ääniä ja askeleita.