— Totta hemmetissä täytyy sinun huomenna olla poliisikamarissa, — vastasi Jakobinseudun kivalteri, vaihtaen seuralaistensa kanssa merkitseviä silmäyksiä.
— Oletko sinä hullu, Ek? — kysyi Kron, sokeana ja kuurona kaikelle muulle, paitsi omalle suurelle onnettomuudelleen.
— Hulluko, sanot! — virkkoi Ek; — juuri sinun on tultava sinne ennen muita… Jos kukaan on hullu, niin se olet sinä… Mitä hittoa sinä oikein ajattelit, veli Kron?
— Mitä tämä merkitsee? Mitä sinä oikeastaan tarkoitat? — huudahti Kron, katsoen toveriaan suurin silmin; — miksi tuijotat minuun tuolla tavalla?
Asessori, joka kivalterien keskustelun aikana oli kävellyt lattialla edestakaisin pitkin askelin ja miettivän näköisenä, pysähtyi Kronin eteen.
— Liemessä oli myrkkyä, arsenikia, mies! — ilmoitti lääkäri, luoden puhuteltuun läpitunkevan katseen.
— Myrkkyä! Arsenikia! — huudahti Kron, astuen murtamia askeleita taaksepäin.
— Myrkkyä! — kirkaisi Albert, juosten esiin akkunan luota.
— Myrkkyä! Myrkkyä!… Haa! Niin, niin, se on totta! — valitti Kron, vaipuen masentuneena tuolille.
Hän muisti nyt ne sanat, jotka vaimonsa oli ehtinyt lausua ennen viimeistä hengähdystään. Tietoisuus siitä, minkä johdosta vaimo oli kuollut, musersi hänet nyt kokonaan. Kivalterinkaan sydän ei aina ole kivestä.