— Totta, niin … tietenkin se on totta, — lausui kivalteri Ek; — siksi täytyy sinun nyt suoda anteeksi, parahin Kron… Niin, niin, älä nyt siinä suotta murjauttele silmiäsi ja vääristele naamaasi … käännä mieluummin nurin taskusi, sillä katsohan, kunnian veli, saattaisihan sinulla vielä olla jäljellä niin monta tippaa, että niillä saisi hengen kunnon mieheltä… Meidän siis täytyy tehdä ruumiintarkastus sinun oman, kalliin elämäsi säilyttämiseksi, ymmärräthän.
Näiden ystävyydenvakuutusten jälkeen lähestyi Ek virkatovereineen
Kronia, ja he tarttuivat häneen.
Kron hypähti seisaalleen ja työnsi nuo kolme toveriaan luotansa.
— Roistot! — kähisi hän; — uskaltakaapa vaan koskea minuun. Pois tieltä, lurjukset!
— Sellainenko sävy nyt onkin puheessasi, — virkkoi Ek, vetäen syvään henkeään, sillä hän oli saanut aimo sysäyksen rintaansa.
— Hyökkäättekö te minun kimppuuni omassa huoneessani!? — huusi Kron silmät säihkyen; — mikä estää minua ruhjomasta teidän aivojanne?
— Nämä, — vastasi Ek rauhallisena, vetäen esiin suuresta takintaskustaan parin käsirautoja; — kunhan olet saanut nämä käsiisi, ei sinun tarvitse ostaa valkoisia hansikkaita vaimosi hautajaisiin… Koska sinulla on rautaiset kädet, saat myös sen mukaiset käsineet.
Ekin antamasta merkistä ryntäsi toinen poliisimiehistä takaapäin Kronin kimppuun ja kiersi käsivartensa lujasti hänen vartalonsa ympärille; samalla Ek ja hänen toinen apurinsa ahdistivat häntä edestä.
Kivalterin poika, joka tähän saakka oli seisonut kuin kivettyneenä, tahtoi nyt syöksyä isälleen avuksi, mutta tunsi samassa asessorin pidättävän itseään kädestä.
— Älä sekaannu tähän asiaan, poikaseni, — kehoitti lääkäri.