— Niin, huomenna, — vastasi tämä, kooten kapistuksiaan lähteäkseen.
— Kas niin, mars siis matkaan, veli Kron! — komensi Ek; — kuka olisi voinut aavistaa, että sinäkin tulisit vaeltamaan kaiken maailman tietä… Vanhan ystävyyden vuoksi annan minä sinun kuitenkin valita joko Kastenhoffin kellarikerran tai raastuvan…. Mutta siitä voimme puhua matkalla… Kastenhoff on lähempänä, joten se on ehkä tarkoituksenmukaisin… Hitto kulkekoon Norrbron yli mokomassa ilmassa… Eteenpäin, mars.
Onneton leskimies koetti kyllä parhaansa mukaan saada ystävänsä Ekin vakuutetuksi tämän ennenaikaisesta liiallisesta virkaintoisuudesta, koettaen selittää hänelle sekä lempeästi että ankarasti, miten luonnoton oli niin syytös kuin vangitseminenkin, mutta turhaan. Hän kääntyi sen jälkeen asessori Hagelin puoleen, mutta tämä oli yhtä kuuro hänen selittelyilleen. Hänen täytyi siis jättää murheellinen kotinsa, ja hänellä oli tuskin aikaa lausua pojalleen muutamia lohduttavia sanoja, luvaten pian tulla takaisin.
Sitten kun nuo neljä olivat lähteneet, Kron, Ek ja kaksi muuta poliisimiestä, tarttui asessori itkevää poikaa kädestä ja katseli häntä suuresti säälien.
— Sinä et voi jäädä yksinäsi tähän onnettomuuden majaan, — sanoi hän.
— Minä tahdon mennä isän mukana, — virkkoi Albert, katsoen oveen päin.
— Sitä et saata, poikaseni.
— Sitten jään kotiin äidin luo, — huusi poika, kiiruhtaen sohvan luo, missä ruumis makasi, ikäänkuin etsien sieltä turvaa.
— Sekään ei käy päinsä, rakas lapsi, — selitti lääkäri, vetäen pojan pois sohvan luota; — on parasta, että tulet mukanani minun kotiini… Onhan sekin joku lohdutus murheessa.