AARRE
Syysyö oli tullut. Sen mustilta, tiheähöyhenisiltä siiviltä putoili virtanaan sadetta pääkaupungin ylle. Siellä ja täällä leimahti salama, jota seurasi kaukainen ukkosenjyrähdys. Sitä säestivät palovartijain vähemmän soinnukkaat äänet ja torvenluritukset, jotka nekään eivät olleet mitään hauskaa kuultavaa.
Kaksi henkilöä, mies ja nainen, seisoi sen talon eteishuoneessa, jossa kivalteri Kron perheineen oli asunut, mutta joka nyt vaimon kuoleman jälkeen niin äkkiä ja odottamatta oli joutunut autioksi; hänen miehensä olivat poliisipalvelijat kulettaneet pois, ja kunnon lääkäri Hagel oli ottanut hoiviinsa heidän pienen poikansa.
Mies, joka oli jättiläismäinen kooltaan, piti kädessään lyhtyä, jonka valossa hän tarkasteli muuatta eteisestä johtavaa raudoitettua ovea.
— Kaksi puomia ja neljä riippulukkoa, — mutisi hän; — eukko ymmärsi hyvin varjella aarrettaan, näen mä… Se, joka tahtoisi sahata poikki nuo pötköt ja murtaa lukot, tarvitsisi siihen aikaa vähintäin kahdeksan päivää… Anna tänne avaimet, Karin!
— Tässä.
— Hyvä!… Pitele lyhtyä niin kauan… Tämä käy kuin tanssi.
— Älä helistele avaimia niin kovaa… Joku saattaa kuulla.
— Huoli pois, tyttöseni… Onhan kai portti lukossa?
— On.