— No, hautaan saakka sitten…. Pidätkö enemmän siitä sanasta?… Anna nyt minulle kiltisti suudelma…. Kas niin…. Kiitos, enkelini!… Rohkaise nyt jälleen itsesi!… Hitto kuitenkin tuota reikeliä…. Ei ole naurun asia suoriutua siitä … sitä ei voisi mitenkään työntää syrjään, ellei huomaisi tässä alla pikku ruuvia… Ainoastaan vanha vainukoira tällaisen perille pääsee… Hei! Nyt on ovi aarrekammioon avoinna… Anteeksi, rouva Kron, että minä näin kursailematta astun sisään…. Tule perässäni, kulta Karin, ja ole iloinen… Parasta on kuitenkin, että minä nyt otan lyhdyn… Mutta, hitto vieköön, olin vähällä unohtaa rautakangen.
Samassa tarttui hän lyhtyyn, kumartui ottamaan toiseen käteensä rautakangen ja lähti sitten sisään. Häntä seurasi Karin vapisevin polvin.
Se huone, johon he nyt astuivat, oli niin sanottu makasiini; siellä kivalterin vaimo säilytti kaikenlaisia vaatekappaleita, joita oli tarvitsevilta ottanut pikku lainojen vakuuksiksi.
— Taivas! Varjele meitä! — huudahti Karin, äkkiä pysähtyen ja tuijottaen eteensä.
— Mitä nyt? — kysyi mies, silmäten samaan suuntaan, jonne tyttö katsoi.
— Etkö näe, etkö näe? — jatkoi Katarina; — hame, hame tuolla nurkassa.
— Mikä hame?
— Tuo musta… Etkö näe?… Voi meitä!
— Vai niin, tuoko tuolla!… Mitä ihmeellistä siinä on?
— Etkö näe, että sillä on jalat alla ja yllä pää?